Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Munkin mielestä väkivaltainen tapahtuma. Samalla protonit muuttuisivat samassa tahdissa antiprotoneiksi, joka komposiittihiukkaselle olisi jo huomattavan erikoinen ilmiö. Antimateriaa havaittaisiin paljon nykyistä enemmän.
Terve QS.
Eusan ajatukseen, mitäpä jos ei vaihdakkaan varaustaan vaan vain näyttää negatiivisen naamansa ulospäin ja positiivisen sisäänpäin, samalla selittyy miksi se ei putoa positiiviseen ytimeen.
Ei elektroniin taida oikein naama mahtua. Sillä ei ole sisäistä rakennetta paitsi jossain oudoissa teorioissa. Jos sillä olisikin negatiivinen ja positiivinen naama niin ne kumoaisivat toisensa. Näin ainakin minun elektronit. Luotan SLACin ja CERNin sirontakokeisiin jossa sisäistä rakennetta ei ole löytynyt.
Joo mutta sillä on varaus, sellainen "sauvamagneettimainen" otus olikin mielessä, liikkuvia varauksia ja niin pois päin.
Uusin kuvaus elektronista oli aaltomainen olio.
Munkin mielestä väkivaltainen tapahtuma. Samalla protonit muuttuisivat samassa tahdissa antiprotoneiksi, joka komposiittihiukkaselle olisi jo huomattavan erikoinen ilmiö. Antimateriaa havaittaisiin paljon nykyistä enemmän.
Terve QS.
Eusan ajatukseen, mitäpä jos ei vaihdakkaan varaustaan vaan vain näyttää negatiivisen naamansa ulospäin ja positiivisen sisäänpäin, samalla selittyy miksi se ei putoa positiiviseen ytimeen.
Ei elektroniin taida oikein naama mahtua. Sillä ei ole sisäistä rakennetta paitsi jossain oudoissa teorioissa. Jos sillä olisikin negatiivinen ja positiivinen naama niin ne kumoaisivat toisensa. Näin ainakin minun elektronit. Luotan SLACin ja CERNin sirontakokeisiin jossa sisäistä rakennetta ei ole löytynyt.
Joo mutta sillä on varaus, sellainen "sauvamagneettimainen" otus olikin mielessä, liikkuvia varauksia ja niin pois päin.
Uusin kuvaus elektronista oli aaltomainen olio.
Magneettinen varaus on januskasvoinen avaruudenlaatuinen ei-mitattava monopoli, sähkövaraus on puolestaan ajanlaatuinen yksittäin mitattava monopoli.
Jos mallissani asetetaan aika kaikilta koordinaateiltaan yhteiseksi, silloin saadaan sähköisesti januskasvoinen elektroni, jolla on magneettinen jatkuva monopolivaraus - mutta tuollainen ei ole meidän ajallista todellisuuttamme vaan vain symmetriamallinnus.
Teoreettinen tarkasteluni tietysti perustuu sähkömagnetismin pohjimmaiseen symmetriaan sähkön ja magneettisuuden vaihdon suhteen, kunhan samalla vaihdetaan erillisyysprojektiota aika-etäisyys-symmetrian näkökulma kiepauttaen.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Tutkimuslinjani noudattaa Bohmin mekaniikan periaatetta niin, että absoluuttinen 4-ulotteinen jatkumo on prioriteetti, ei superpositio. Jatkumossa on pilottiaallokko, johon kausaalit signaalit interferoivat. Determinismi ei ole kattava, sillä onhan vääjäämättömiä vaikutuksia valokartioiden ulkopuoleltakin ja tietoisuusvalintaevoluutio on mahdollinen. Kaikki viittaa siihen, ettei "puhdasta sattumaa" ole ja kvanttimekaniikka on tilastollista ennustamista, ei varsinainen mekanistinen teoria.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Tutkimuslinjani noudattaa Bohmin mekaniikan periaatetta niin, että absoluuttinen 4-ulotteinen jatkumo on prioriteetti, ei superpositio. Jatkumossa on pilottiaallokko, johon kausaalit signaalit interferoivat. Determinismi ei ole kattava, sillä onhan vääjäämättömiä vaikutuksia valokartioiden ulkopuoleltakin ja tietoisuusvalintaevoluutio on mahdollinen. Kaikki viittaa siihen, ettei "puhdasta sattumaa" ole ja kvanttimekaniikka on tilastollista ennustamista, ei varsinainen mekanistinen teoria.
En osaa tuohon sanoa kun että Bohmin malli on hankala hyväksyä suhteellisuusteorian näkökulmasta ja toisaalta standardi kvanttimekaniikka toimii joten en oikein näe sille tarvetta. Ehkä se on vain liian monimutkainen minulle, yksinkertainen ihminen tyytyy köpiksen tulkintaan.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Tutkimuslinjani noudattaa Bohmin mekaniikan periaatetta niin, että absoluuttinen 4-ulotteinen jatkumo on prioriteetti, ei superpositio. Jatkumossa on pilottiaallokko, johon kausaalit signaalit interferoivat. Determinismi ei ole kattava, sillä onhan vääjäämättömiä vaikutuksia valokartioiden ulkopuoleltakin ja tietoisuusvalintaevoluutio on mahdollinen. Kaikki viittaa siihen, ettei "puhdasta sattumaa" ole ja kvanttimekaniikka on tilastollista ennustamista, ei varsinainen mekanistinen teoria.
En osaa tuohon sanoa kun että Bohmin malli on hankala hyväksyä suhteellisuusteorian näkökulmasta ja toisaalta standardi kvanttimekaniikka toimii joten en oikein näe sille tarvetta. Ehkä se on vain liian monimutkainen minulle, yksinkertainen ihminen tyytyy köpiksen tulkintaan.
Mikä seisovissa pilottiaalloissa olisi suhteellisuusteoreettisesti hankalaa? Sehän ratkaisee sen, kuinka kvanttimekaniikan antava tilastollisuus on kuitenkin yhteensopiva GR:n kanssa, kuin myös sumean pimeän aineen mallin kanssa.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Tutkimuslinjani noudattaa Bohmin mekaniikan periaatetta niin, että absoluuttinen 4-ulotteinen jatkumo on prioriteetti, ei superpositio. Jatkumossa on pilottiaallokko, johon kausaalit signaalit interferoivat. Determinismi ei ole kattava, sillä onhan vääjäämättömiä vaikutuksia valokartioiden ulkopuoleltakin ja tietoisuusvalintaevoluutio on mahdollinen. Kaikki viittaa siihen, ettei "puhdasta sattumaa" ole ja kvanttimekaniikka on tilastollista ennustamista, ei varsinainen mekanistinen teoria.
En osaa tuohon sanoa kun että Bohmin malli on hankala hyväksyä suhteellisuusteorian näkökulmasta ja toisaalta standardi kvanttimekaniikka toimii joten en oikein näe sille tarvetta. Ehkä se on vain liian monimutkainen minulle, yksinkertainen ihminen tyytyy köpiksen tulkintaan.
Mikä seisovissa pilottiaalloissa olisi suhteellisuusteoreettisesti hankalaa? Sehän ratkaisee sen, kuinka kvanttimekaniikan antava tilastollisuus on kuitenkin yhteensopiva GR:n kanssa, kuin myös sumean pimeän aineen mallin kanssa.
Seisovista aalloista en tiedä kuin sen, että ne ovat syöttöjohdossa pahasta. Bohmin teoriassa ns. Bohmin etuoikeutettu referenssikehys aiheuttaa suhtiksessa suhinaa. Ei kai sen yhteensovittaminen mahdotonta ole, mutta se taitaa vaatia jonkinlaisen rakenteen ajan taustalle. Menee ohi meikäläisen osaamisen.
Systeemi suhteessa ympäristöön pyörii yhden kierroksen = 360 astetta. Rakenteen kierron suhteen vastakkaiseen suuntaan kiertää elektroni ja ympäristöön nähden kaksi kierrosta = 720 astetta, mikä kertoo spin1/2-symmetriasta osuen täsmävaiheessa ympäristön suhteen näkymään sidottuna elektronina. Ydin kiertää samaan suuntaan kuin järjestelmä mutta yhden kierroksen enemmän eli se kiertää myös spin1/2-mukaisesti kaksi kierrosta ympäristön suhteen. Elektroni tekee ytimen tilan suhteen 3 kierrosta = 1080 astetta, mikä kertoo ytimen kolmijakoisesta kvarkkivaraussymmetriasta. Kuvassa on näytetty vaiheittain, kun elektroni ja ydin ovat kääntäneet toisilleen "selkänsä" eli puoli kierrosta = 180 astetta, mikä kertoo ulkoisen ympäristön suhteen neutraalin varausvaiheen sisäisestä antipodista; elektroni vaihtaa sähköistä varaustaan vastakkaiseksi keskinäisen puolen kierroksen välein. Noin ollen elektronin kiertyessä 145 astetta, ydin kiertää vastasuuntaan 45 astetta = 180 astetta. Kuva näyttää kuinka elektronille muodostuu ytimen suhteen neljä negatiiivisen varauksen kohtiota (jotka näkyvät myös ulospäin orbitaalitiloina) ja neljä positiivisen varauksen kohtiota ytimen suhteen - siten se putoaa kohti ydintä ja hylkii sitä yhtä paljon eli säilyttää sidotun tilansa - varsin klassisesti. Elektroniverhoon tällaisena 2-ulotteisena ratkaisuna saadaan tuollaiset 4 itsenäistä tilaa, joihin voi kuhunkin täyttyä oma elektroninsa, joille kullekin voi pyöriä ytimessä vaiheeseensa sopiva protoni. Kuva on tietysti triviaali-idea mutta matemaattisesti konsistentti kuvaten esim. 2-kuoren pääorbitaalit, yhteensä 8 elektronisijaa, kun vastakiertosuunta huomioidaan. Todellisesti useammassa vapausasteessa tasapainoilu muodostuu monipuolisemmin, mm. aliorbitaalit.
Kuten edellä kuvasin, merkityksellistä on signaalin kausaaliviive, joka pelaa hienorakennevakiolla.
Mulle tulee tuosta kuvasta mieleen Bohrin atomimalli. Nykyään puhutaan todennäköisyyspilvistä. Mutta joo, en osaa oikein kommentoida. Ehkä muut osaavat paremmin.
Tutkimuslinjani noudattaa Bohmin mekaniikan periaatetta niin, että absoluuttinen 4-ulotteinen jatkumo on prioriteetti, ei superpositio. Jatkumossa on pilottiaallokko, johon kausaalit signaalit interferoivat. Determinismi ei ole kattava, sillä onhan vääjäämättömiä vaikutuksia valokartioiden ulkopuoleltakin ja tietoisuusvalintaevoluutio on mahdollinen. Kaikki viittaa siihen, ettei "puhdasta sattumaa" ole ja kvanttimekaniikka on tilastollista ennustamista, ei varsinainen mekanistinen teoria.
En osaa tuohon sanoa kun että Bohmin malli on hankala hyväksyä suhteellisuusteorian näkökulmasta ja toisaalta standardi kvanttimekaniikka toimii joten en oikein näe sille tarvetta. Ehkä se on vain liian monimutkainen minulle, yksinkertainen ihminen tyytyy köpiksen tulkintaan.
Mikä seisovissa pilottiaalloissa olisi suhteellisuusteoreettisesti hankalaa? Sehän ratkaisee sen, kuinka kvanttimekaniikan antava tilastollisuus on kuitenkin yhteensopiva GR:n kanssa, kuin myös sumean pimeän aineen mallin kanssa.
Seisovista aalloista en tiedä kuin sen, että ne ovat syöttöjohdossa pahasta. Bohmin teoriassa ns. Bohmin etuoikeutettu referenssikehys aiheuttaa suhtiksessa suhinaa. Ei kai sen yhteensovittaminen mahdotonta ole, mutta se taitaa vaatia jonkinlaisen rakenteen ajan taustalle. Menee ohi meikäläisen osaamisen.
Juu. Puhutaan aikalaajennuksesta. Mutta silloin pitäydytään standardimallissa, mittauksissa ja katsotaan U(1) koordinaatisto-orientaationa ilman muuta merkitystä kuin SU(1)-identiteettialkion resonanssi eikä ajan sijaan laajenneta mallia kattamaan yleisen mittauksen ulottumattomissa olevia vaiheavaruuden rytmejä.
Nuoret on menneet tuonkin pilaamaan. Toimii se silti sähkömagnetismiin liittyvissä laskuissa.
Kyllä, pilattu
Alkeishiukkaset oletetaan pistemäisiksi (ei kuitenkaan täysin rinnastettavissa konkreettiseen 0-dimensioiseen), kun sisäistä rakennetta ei ole löydetty teoreettisesti tai kokeellisesti. Pottumainen juttu, kun niiden piste-luonnettakaan ei voi osoittaa kokeellisesti. Mutta pistemäisyydelle on hiukan enemmän teoreettisia perusteita kuin päinvastoin.
Ehkä joku GenZ:aan kuuluva neropatti aikanaan kertoo faktat näihin.
