Jk
Tarkennus edelliseen ettei tule väärinkäsityksiä.
Sanoin huolimattomasti viestissäni, tarkoitin omaa linkkiä tai tikkua.
Tilanne että haluat kirjoituksen syystä tai toisesta sille tietylle palstalle on hankala minulle koska en saa sivuja auki häiriötilanteen vuoksi.
Mutta jos haluat julkisuutta sota-ajan 1939-1945 tapahtumille, niin ei muuta kuin jokin iso foorumi.
Erilaista kirjallisuutta on julkaistu Karjala-kysymyksestä puolesta ja vastaan vuosikymmenten kuluessa, mutta ne lienevät kaikki tuttuja, mutta jolleivat ole kannattaa tutustua ? Itse olen tutustunut vain pintapuolisesti, vaikka pidän aihetta tärkeänä.
Mannerheim pelasti Ruotsin miehitykseltä.
Kirja Kalle Lehmus: Tuntematon Mannerheim, (sivut 39-54) (Kapt/evl Lehmus Mikkelin päämajan tiedustelupäällikkö)
Jatkosota: Ruotsin miehitysuhka
Saksan aloittaessa kesäkuun 22. p:nä 1941 varhain aamulla sotaretkensä Neuvostoliittoa vastaan sai alkunsa Pohjolassa myös eräs tapahtumasarja, joka toistaiseksi on ollut varsin epätäydellisesti tunnettu ja selvitetty. Tarkoitan tässä kahden saksalaisen divisioonan siirtoa Ruotsin kautta Suomeen, toisen Oslon alueelta ja toisen Balkanilta. Tämän kauttakulun käsittelyvaiheet eivät ole täydellisesti tunnettuja Suomessakaan, ja niiden yhteydessä Mannerheim tuli asennoitumisellaan ratkaisevasti puuttuneeksi tapausten kulkuun, niin että saksalaiset joutuivat luopumaan suunnitelmistaan Ruotsin miehittämiseksi.
Ajallisesti ensimmäisenä astui päiväjärjestykseen Oslon alueelle sijoitetun saksalaisen 163:nnen, kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentaman divisioonan siirto maitse Ruotsin kautta Suomeen Karjalan rintamalle. Onkin syytä ensiksi tarkastella tämän asian vaiheita.
Mannerheim mainitsee muistelmissaan (II osa, siv. 327: ”Karjalan armeijaa ryhmiteltäessä (kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 - kirj. huom.) meille saapui odottamatta vahvennusta Norjasta Ruotsin kautta. Kyseessä oli kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentama saksalainen 163. jalkaväkidivisioona, joka Saksan päämajan toivomuksesta siirrettiin Suomeen asetettavaksi käyttööni. Yksi sen rykmenteistä sekä yksi tykistöpatteristo oli Pohjois-Suomen läpi kuljettaessa jätetty Lapissa olevien saksalaisjoukkojen vahvennukseksi. Mainittu divisioona sijoitettiin Joensuun läheisyyteen ylipäällikön reserviksi. – Minulle ei ole ollut mieleen, että sain komentooni vieraan yhtymän, jonka varusteet ja koulutus tuskin vastasivat korpisodan vaatimuksia.”
Marsalkan maininta siitä, että divisioona olisi tullut Suomeen odottamatta, ei pidä paikkaansa ja lienee kirjattava lähinnä lapsukseksi. Meidän taholtamme asiaa valmisteltiin myös diplomaattista tietä, ja siitä Mannerheim tietysti oli täydellisesti perillä.
Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman kertoo v. 1964 ilmestyneissä muistelmissaan (”På vakt”) ensinnäkin, että aikaisin aamulla 22.6.1941 oli Saksan lähetystön lähetystöneuvos Dankwort ilmoittanut Ruotsin ulkoasiainneuvos Söderblomille sotatilan puhjenneen Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Samana päivänä klo 8.30 aamulla olivat Saksan Tukholmassa oleva lähettiläs Wiedin prinssi sekä erikoislähettiläs Schnurre saapuneet ulkoministeri Güntherin luokse jättäen promemorian, jossa vaadittiin mm. vapaata kauttakulkua Ruotsin rautateillä ja ruotsalaisia liikennevälineitä käyttäen noin yhden divisioonan käsittäville saksalaisille joukoille Oslon tienoilta Suomeen.
Myöhemmin samana päivänä oli Suomen lähettiläs Wasastjerna saapunut Güntherin luokse esittäen tällöin – paperilapulle musteella kirjoitettuna – Suomen hallituksen puolesta seuraavat toivomukset:
1. Kauttakulku Ruotsin kautta noin 1 divisioonan käsittäville saksalaisille joukoille tukemaan Suomea mahdollisissa konflikteissa Neuvostoliiton kanssa.
2. Sotamateriaalin vapaa kauttakulku.
3. Ruotsin aineellinen tuki ase-, ammus-, elintarvike-, rehu-, rakennusmateriaali- ym. toimitusten muodossa.
4. Edellä mainittuun liittyvien luottojen myöntäminen.
5. Liikkumisoikeuden myöntäminen suomalaisille aluksille Ruotsin aluevesillä, sekä näiden alusten suojelu.
6. Yhteiset miinoitukset mm. Pohjanlahden turvaamiseksi.
7. Säähavaintopalvelu Suomea ja Saksaa varten, mutta ei Neuvostoliitolle.
8. Mahdollisen, Suomen hyväksi tapahtuvan vapaaehtoisliikkeen helpottaminen ja pienempienkin mahdollisten vaikeuksien välttäminen tässä suhteessa.
Varsinaisen asian alullepanija oli siis Saksa, ja Suomen diplomatia esiintyi lähinnä tukijana.
Asian käsittely vei muutaman päivän, ja 25.6. Ruotsi suostui kauttakulkuun rautatieosuudella Charlottenberg–Laxå–Krylbo–Långsele–Haaparanta. Lupaan liittyi ehtona mm., että kauttakulun on oltava keskeytymätön ja ruotsalaisen johdon alainen; aseet oli sijoitettava erikseen niille varattuihin vaunuihin. Edelleen kirjattiin molemmin puolin selväksi, että lupa on ainutkertainen eikä sitä saa katsoa ennakkotapaukseksi tai poliittiseksi periaatekannanontoksi.
Ruotsin vitkastelu ja asetetut ehdot ilmeisesti ärsyttivät saksalaisia, ja siihen palaamme vielä tuonnempana. Viivähtäkäämme kuitenkin sitä ennen vielä 163:nnen divisioonan vaiheissa.
Suomen päämajassa tiedettiin varsin hyvin, ettei Mannerheim ollut lainkaan ihastunut saksalaisten saamisesta alaisuuteensa. Suostuessaan tässä suhteessa Hitlerin ja Halderin suunnitelmiin Mannerheim tietääkseni jo silloin ajatteli pysäyttää etenemisemme sopivan hetken tullen ja antaa sen jälkeen Engelbrechtin jatkaa omin neuvoin Laatokan itäpuolitse etelä- ja kaakkoispuolelle ottamaan yhteyttä itärintaman pohjoislohkon joukkoihin, jolloin Mannerheim myös olisi välittömästi irrottanut divisioonan komennostaan ja siirtänyt sen OKW:n alaisuuteen (sotamarsalkka Keitelin johtama Hitlerin esikunta). Tällä ajatuksella oli myös Suomen poliittisen johdon, presidentti Rytin sekä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tuki ja kannatus. Mainittakoon vielä, että etenemisvaiheemme alettua divisioona alistettiin Karjalan armeijan komentajalle, kenraaliluutnantti Heinrichsille, ja osaksi suomalaisilla joukoilla vahvistettuna se osallistui mm. Suojärven, Tolvajärven ja Aittojoen taisteluihin.
Syksyn kuluessa saksalaiset esittivät pontevasti useankin kerran, että suomalaiset joukot yhdessä po. saksalaisen divisioonan kanssa etenisivät Syväriltä ainakin Tihvinään saakka, jonne silloin noin 150 kilometriä Laatokasta kaakkoon, oli saksalaisten hyökkäyskiila saapunut. Mannerheim torjui nämä esitykset jyrkästi, ja eräiden vaiheiden jälkeen divisioona vuoden 1941 lopussa sijoitettiin puolustusryhmitykseen Syvärin suupuolelle, josta se sitten 4.5.1942 irrotettiin siirrettäväksi Lappiin.
Mutta nyt onkin jo aika palata takaisin kesään 1941, ja ensiksi Tukholmaan.
Ulkoministeri Güntherin muistion mukaan oli saksalainen erikoislähettiläs Schnurre saapunut Tukholmaan ja G:n luokse 31.7. klo 15. Hän oli selittänyt, että sota idässä sujui tosin suotuisasti, mutta venäläisten vastarinta oli osoittautunut lujemmaksi kuin oli laskettu. Tämä koski myös suomalais-venäläistä rintamaa, varsinkin Sallan suuntaan ja rintamaa siitä pohjoiseen. Jotta suunniteltu hyökkäys Murmanskia ja Muurmannin rataa vastaan voitaisiin suorittaa, tarvittiin lisää vahvistuksia ainakin yksi divisioona, joka sijoitettaisiin Lapin rintamalle. Meritietä Norjan rannikkoa myöten ei voitu ajatella, ei myöskään laivakuljetuksia Itämeren kautta. Näin ollen joukot olisi kuljetettava Ruotsin kautta maakuljetuksina. Schnurre kertoi tulevansa suoraan Hitlerin päämajasta ja että Hitler oli evästänyt häntä matkalle sanoen, että pyyntöön suostuminen tai sen evääminen tulee muodostumaan erittäin vakavaksi koetinkiveksi Saksan ja Ruotsin vastaisille suhteille. Hän oli kyllä tietoinen, että aikaisempi 163. D:n kauttakulku oli sovittu ainutkertaiseksi, mutta tilanne oli nyt muuttunut, niin kuin sodassa usein sattuu, ja määrätynlaista joustavuutta on pakko noudattaa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että pyyntö vieläkin uudistettaisiin. Schnurre tahtoi vakuuttaa ruotsalaiset siitä, että hän henkilökohtaisesti yrittäisi huolehtia siitä, että tämä kerta jäisi viimeiseksi.
Schnurren jälkeen tuli ulkoministeriöön Suomen lähettiläs Wasastjerna samassa asiassa. Hän oli saanut tehtäväkseen tukea saksalaisten esittämää pyyntöä ja mainitsi, että kyseessä oleva divisioona tulisi Balkanilta, lähinnä Kreikasta. Suomen taholta oli suositeltu Saksalle siirtoon käytettäväksi merikuljetusta Itämeren kautta, mutta saksalaiset olivat selittäneet sen mahdottomaksi ja pitäneet ainoana kysymykseen tulevana maakuljetuksia rautateitse Ruotsin kautta.
Tällä kerralla Ruotsin hallitus ratkaisi asian nopeasti. Jo 1.8.1941 Günther ilmoitti Schnurrelle hallituksen käsitelleen asian ja vastauksen olevan torjuva.
Sen sijaan meritietä olisi mahdollista käyttää eikä mahdollinen poikkeaminen Ruotsin aluevesille aiheuttaisi vaikeuksia. Schnurre oli syvästi valittanut Ruotsin torjuvaa asennetta, jonka hän pelkäsi aiheuttavan erittäin epäsuotuisia seurauksia. Schnurren jälkeen oli ratkaisusta ilmoitettu Wasastjernalle, joka tosin oli muodon vuoksi esittänyt valittelunsa, mutta muuten suhtautunut asiaan viileästi luvaten ilmoittaa siitä hallitukselleen.
4.8.1941 Schnurre oli ilmoittanut saksalaisten joka tapauksessa siirtävän divisioonan meritse Itämeren kautta ja omana käsityksenään ilmoittanut samalla, että 163. D:n kauttakulkuluvan aikaansaama suotuisa vaikutus Ruotsin ja Saksan välisiin suhteisiin oli nyt rauennut tyhjiin.
Ensimmäisen sotakesän elokuun alkupuolelle osuu eräs muistiin kirjoittamani merkintä.
Lyhyellä esittelykäynnillä elokuun 6. p:nä Mannerheimin luona jouduin kuulemaan katkelman puhelinkeskustelusta hänen ja todennäköisesti puolustusministeri Waldenin välillä. Keskustelu käytiin ruotsiksi, ja sen täytyi olla jatkoa johonkin vähän aikaisempaan keskusteluun. Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä. Puhelinkeskustelun päätyttyä Mannerheim vaitiollen katsoi minua jonkin aikaa silmiin. Se oli varmaan yhtä tehokas vaitiolokäsky kuin mitä se sanoiksi puettuna olisi ollut. Muutama päivä myöhemmin kuulin sitten Helsingissä Väinö Tannerilta ikään kuin vahvistuksena arvailuihini, että Mannerheim oli jyrkästi torjunut Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan ehkä suunnattavaan hyökkäykseen, joka olisi tietenkin osa koko maahan kohdistuvasta valtaussuunnitelmasta.
Torjuvassa asenteessaan Mannerheim saattoi tietenkin jo ennakolta laskea presidentin ja hallituksen täydelliseen tukeen, eikä asiaa liene edes käsiteltykään valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa muuten kuin ilmoitusasiana. Saatettiin ilman muuta luottaa siihen, marsalkka tekee asiassa yleensä kaiken sen, mitä Suomen puolelta on mahdollista, ja että hän tekee sen myös parhain mahdollisin tuloksin. Senaikaisista valiokunnan jäsenistä ovat elossa enää vain pääministeri J. V. Rangell ja ministeri Antti Kukkonen. Tietääkseni koko hallitusta ei asiassa informoitukaan.
Luultavaa on, etteivät saksalaiset esittäneet Ruotsille uuden divisioonan kauttakulkupyyntöä vain siinä mielessä, että he saisivat tekosyyn käydäkseen ratkaisemaan Ruotsin-ongelmaa voimakeinoin. Mutta pienen valtakunnan vastaanpyristely ja esitetyn pyynnön suoralta kädeltä tapahtunut torjuminen ärsyttivät pahoin silloin vielä voimissaan olevaa Saksaa ja se korskeata johtajaa. Ajatus pakkotoimenpiteistä lieneekin sillä hetkellä syntynyt impulsiivisesti. Mutta Mannerheimin asennoitumisesta oli joka tapauksessa ennakolta varmistauduttava.
Mainittakoon kuitenkin, että Nürnbergissa kävi ilmi samoin kuin saksalaisen Norjan-armeijan jälkeensä jättämistä arkistoista selvisi, että suunnitelma Ruotsin valtaamiseksi oli laadittu ja että siihen sisältyi valmistelu Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen käyttämisestä Tornionjoen yli Pohjois-Ruotsia vastaan, sekä Pohjois-Norjassa olevien joukkojen yht’aikainen käyttö samalla alueella. Muut suunnitelmaan liittyvät toimintasuunnitelmat olivat karkeasti ottaen: 1. Oslon suunnalta nopea kaksipuolinen pihtiliike Tukholman pohjois- ja eteläpuolelle sekä 2. Trondheimin suunnalta työntyminen Östersundin kautta Pohjanlahdelle. – Ruotsalaiset valmistautuivat jatkuvasti tiukkaan aseelliseen vastarintaan ja valmiustila heidän tahollaan kesti koko sodan loppuun. Heidän huolestumistaan herätti jatkuvasti se, että Norjassa olevien saksalaisten joukkojen vahvuus tuntui suuresti ylimitoitetulta, mikäli tarkoituksena olisi ollut vain torjua lännestä odotettavat maihinnousuyritykset. Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan mainita, että vahvuudet oli määrännyt Hitler, ja osaksi vastoin oman ylimmän sodanjohtonsa mielipidettä. Selityksenä on saksalaiselta taholta mainittu, että Hitler sairaalloisesti liioitteli lännestä Norjaan tapahtuvan maihinnousun vaaraa, pitäen sitä todennäköisempänä kuin minnekään muualle suuntautuvaa maihinnousuoperaatiota.
Olipa tämä asia nyt miten tahansa, Ruotsilla oli joka tapauksessa viimeistään kesällä 1941 lähtien täysi aihe ponnistaa kaikki voimansa vastaanottamaan Saksan taholta tulevaa valtausyritystä. Mutta Suomen selvä ja varmasti pysyvä asenne oli nyt myös Saksan tiedossa vastaisuudessakin.
Syyskuun lopussa 1941 saapui Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf tervehdyskäynnille Mikkeliin Mannerheimin luokse. Ei ollut monta Mikkelissä eikä koko maassakaan, jotka olisivat silloin tienneet, että todellisena aiheena prinssin käyntiin oli ilmaista Ruotsin puolesta kiitollisuus marsalkka Mannerheimille siitä, että tämä oli niin horjumattomasti ja vakuuttavasti ilmaissut Suomen kielteisen kannan Saksan suunnitelmiin nähden. Muistelmissaan Mannerheim itse ohittaa vaatimattomasti tämän todellisen aiheen, mainiten vain lyhyesti (II osa, siv. 359) mm. seuraavaa: ”Muutamaa päivää myöhemmin kunnioitti päämajaa käynnillään vieras, jonka armeijaamme kohtaan osoittama mielenkiinto minua suuresti ilahdutti. Tämä oli Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf Västerbottenin herttua, joka muutamien upseerien saattamana saapui Mikkeliin, sieltä omasta toivomuksestaan matkustaakseen Itä-Karjalaan.”
Prinssin Itä-Karjalan matkalla hänen suomalaisena oppaanaan toimi armeijakunnan esikuntapäällikkö, eversti M. K. Stewen. Ajateltavissa oli, että matkan tarkoituksena alun perinkin oli antaa sellainen vaikutelma saksalaisille, että myös kaikkien korkeimmalla taholla Ruotsissa tunnetaan elävää mielenkiintoa Suomen taistelua kohtaan idässä, mikä ainakin välillisesti saattaisi jo sellaisenaan koitua saksalaistenkin hyväksi. Luullakseni saksalaiset sen tässä mielessä halukkaasti noteerasivatkin, ja vaikutelmaa olivat omiaan lisäämään vielä lukuisain ruotsalaisten huomattavien poliitikkojen ja talousmiesten Suomen valtaamille alueille ja rintamille melkeinpä etulinjoihin saakka vv. 1941 – 1942 tekemät tutustumiskäynnit.
Tietenkin asia oli saksalaisiin nähden arkaluontoinen kummankin, sekä Suomen että Ruotsin, kohdalta. Mutta heitä, ensiksi mainittuja, ei pystytty tässä asiassa hämäämään. Olen merkinnyt muistiin, että kolmisen viikkoa prinssin käynnin jälkeen tapasin Mikkelissä olevan saksalaisen yhteysesikunnan majuri Auerswaldin, joka hiukan virnistellen sanoi, että pianpa ja vaikuttavastikin ruotsalaiset ilmaisivat kiitollisuutensa marsalkalle siitä, että heidän maansa toistaiseksi on säästynyt miehitykseltä. Keskustelun sattui puolella korvalla kuulemaan eräs toinen saksalainen, eikä Auerswald-parka kauan saanut nauttia Suomen kauniista kesistä Mikkelissä. Muutama viikko keskustelun jälkeen hänet komennettiin syytä ilmoittamatta takaisin Saksaan.
Kirjan sivu 44 ja aihe jatkuu sivulle 54, mutta selvisi jo kuka pelasti Ruotsin miehitykseltä.
Kirja Kalle Lehmus: Tuntematon Mannerheim, (sivut 39-54) (Kapt/evl Lehmus Mikkelin päämajan tiedustelupäällikkö)
Jatkosota: Ruotsin miehitysuhka
Saksan aloittaessa kesäkuun 22. p:nä 1941 varhain aamulla sotaretkensä Neuvostoliittoa vastaan sai alkunsa Pohjolassa myös eräs tapahtumasarja, joka toistaiseksi on ollut varsin epätäydellisesti tunnettu ja selvitetty. Tarkoitan tässä kahden saksalaisen divisioonan siirtoa Ruotsin kautta Suomeen, toisen Oslon alueelta ja toisen Balkanilta. Tämän kauttakulun käsittelyvaiheet eivät ole täydellisesti tunnettuja Suomessakaan, ja niiden yhteydessä Mannerheim tuli asennoitumisellaan ratkaisevasti puuttuneeksi tapausten kulkuun, niin että saksalaiset joutuivat luopumaan suunnitelmistaan Ruotsin miehittämiseksi.
Ajallisesti ensimmäisenä astui päiväjärjestykseen Oslon alueelle sijoitetun saksalaisen 163:nnen, kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentaman divisioonan siirto maitse Ruotsin kautta Suomeen Karjalan rintamalle. Onkin syytä ensiksi tarkastella tämän asian vaiheita.
Mannerheim mainitsee muistelmissaan (II osa, siv. 327: ”Karjalan armeijaa ryhmiteltäessä (kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 - kirj. huom.) meille saapui odottamatta vahvennusta Norjasta Ruotsin kautta. Kyseessä oli kenraaliluutnantti Engelbrechtin komentama saksalainen 163. jalkaväkidivisioona, joka Saksan päämajan toivomuksesta siirrettiin Suomeen asetettavaksi käyttööni. Yksi sen rykmenteistä sekä yksi tykistöpatteristo oli Pohjois-Suomen läpi kuljettaessa jätetty Lapissa olevien saksalaisjoukkojen vahvennukseksi. Mainittu divisioona sijoitettiin Joensuun läheisyyteen ylipäällikön reserviksi. – Minulle ei ole ollut mieleen, että sain komentooni vieraan yhtymän, jonka varusteet ja koulutus tuskin vastasivat korpisodan vaatimuksia.”
Marsalkan maininta siitä, että divisioona olisi tullut Suomeen odottamatta, ei pidä paikkaansa ja lienee kirjattava lähinnä lapsukseksi. Meidän taholtamme asiaa valmisteltiin myös diplomaattista tietä, ja siitä Mannerheim tietysti oli täydellisesti perillä.
Ruotsin ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman kertoo v. 1964 ilmestyneissä muistelmissaan (”På vakt”) ensinnäkin, että aikaisin aamulla 22.6.1941 oli Saksan lähetystön lähetystöneuvos Dankwort ilmoittanut Ruotsin ulkoasiainneuvos Söderblomille sotatilan puhjenneen Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Samana päivänä klo 8.30 aamulla olivat Saksan Tukholmassa oleva lähettiläs Wiedin prinssi sekä erikoislähettiläs Schnurre saapuneet ulkoministeri Güntherin luokse jättäen promemorian, jossa vaadittiin mm. vapaata kauttakulkua Ruotsin rautateillä ja ruotsalaisia liikennevälineitä käyttäen noin yhden divisioonan käsittäville saksalaisille joukoille Oslon tienoilta Suomeen.
Myöhemmin samana päivänä oli Suomen lähettiläs Wasastjerna saapunut Güntherin luokse esittäen tällöin – paperilapulle musteella kirjoitettuna – Suomen hallituksen puolesta seuraavat toivomukset:
1. Kauttakulku Ruotsin kautta noin 1 divisioonan käsittäville saksalaisille joukoille tukemaan Suomea mahdollisissa konflikteissa Neuvostoliiton kanssa.
2. Sotamateriaalin vapaa kauttakulku.
3. Ruotsin aineellinen tuki ase-, ammus-, elintarvike-, rehu-, rakennusmateriaali- ym. toimitusten muodossa.
4. Edellä mainittuun liittyvien luottojen myöntäminen.
5. Liikkumisoikeuden myöntäminen suomalaisille aluksille Ruotsin aluevesillä, sekä näiden alusten suojelu.
6. Yhteiset miinoitukset mm. Pohjanlahden turvaamiseksi.
7. Säähavaintopalvelu Suomea ja Saksaa varten, mutta ei Neuvostoliitolle.
8. Mahdollisen, Suomen hyväksi tapahtuvan vapaaehtoisliikkeen helpottaminen ja pienempienkin mahdollisten vaikeuksien välttäminen tässä suhteessa.
Varsinaisen asian alullepanija oli siis Saksa, ja Suomen diplomatia esiintyi lähinnä tukijana.
Asian käsittely vei muutaman päivän, ja 25.6. Ruotsi suostui kauttakulkuun rautatieosuudella Charlottenberg–Laxå–Krylbo–Långsele–Haaparanta. Lupaan liittyi ehtona mm., että kauttakulun on oltava keskeytymätön ja ruotsalaisen johdon alainen; aseet oli sijoitettava erikseen niille varattuihin vaunuihin. Edelleen kirjattiin molemmin puolin selväksi, että lupa on ainutkertainen eikä sitä saa katsoa ennakkotapaukseksi tai poliittiseksi periaatekannanontoksi.
Ruotsin vitkastelu ja asetetut ehdot ilmeisesti ärsyttivät saksalaisia, ja siihen palaamme vielä tuonnempana. Viivähtäkäämme kuitenkin sitä ennen vielä 163:nnen divisioonan vaiheissa.
Suomen päämajassa tiedettiin varsin hyvin, ettei Mannerheim ollut lainkaan ihastunut saksalaisten saamisesta alaisuuteensa. Suostuessaan tässä suhteessa Hitlerin ja Halderin suunnitelmiin Mannerheim tietääkseni jo silloin ajatteli pysäyttää etenemisemme sopivan hetken tullen ja antaa sen jälkeen Engelbrechtin jatkaa omin neuvoin Laatokan itäpuolitse etelä- ja kaakkoispuolelle ottamaan yhteyttä itärintaman pohjoislohkon joukkoihin, jolloin Mannerheim myös olisi välittömästi irrottanut divisioonan komennostaan ja siirtänyt sen OKW:n alaisuuteen (sotamarsalkka Keitelin johtama Hitlerin esikunta). Tällä ajatuksella oli myös Suomen poliittisen johdon, presidentti Rytin sekä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tuki ja kannatus. Mainittakoon vielä, että etenemisvaiheemme alettua divisioona alistettiin Karjalan armeijan komentajalle, kenraaliluutnantti Heinrichsille, ja osaksi suomalaisilla joukoilla vahvistettuna se osallistui mm. Suojärven, Tolvajärven ja Aittojoen taisteluihin.
Syksyn kuluessa saksalaiset esittivät pontevasti useankin kerran, että suomalaiset joukot yhdessä po. saksalaisen divisioonan kanssa etenisivät Syväriltä ainakin Tihvinään saakka, jonne silloin noin 150 kilometriä Laatokasta kaakkoon, oli saksalaisten hyökkäyskiila saapunut. Mannerheim torjui nämä esitykset jyrkästi, ja eräiden vaiheiden jälkeen divisioona vuoden 1941 lopussa sijoitettiin puolustusryhmitykseen Syvärin suupuolelle, josta se sitten 4.5.1942 irrotettiin siirrettäväksi Lappiin.
Mutta nyt onkin jo aika palata takaisin kesään 1941, ja ensiksi Tukholmaan.
Ulkoministeri Güntherin muistion mukaan oli saksalainen erikoislähettiläs Schnurre saapunut Tukholmaan ja G:n luokse 31.7. klo 15. Hän oli selittänyt, että sota idässä sujui tosin suotuisasti, mutta venäläisten vastarinta oli osoittautunut lujemmaksi kuin oli laskettu. Tämä koski myös suomalais-venäläistä rintamaa, varsinkin Sallan suuntaan ja rintamaa siitä pohjoiseen. Jotta suunniteltu hyökkäys Murmanskia ja Muurmannin rataa vastaan voitaisiin suorittaa, tarvittiin lisää vahvistuksia ainakin yksi divisioona, joka sijoitettaisiin Lapin rintamalle. Meritietä Norjan rannikkoa myöten ei voitu ajatella, ei myöskään laivakuljetuksia Itämeren kautta. Näin ollen joukot olisi kuljetettava Ruotsin kautta maakuljetuksina. Schnurre kertoi tulevansa suoraan Hitlerin päämajasta ja että Hitler oli evästänyt häntä matkalle sanoen, että pyyntöön suostuminen tai sen evääminen tulee muodostumaan erittäin vakavaksi koetinkiveksi Saksan ja Ruotsin vastaisille suhteille. Hän oli kyllä tietoinen, että aikaisempi 163. D:n kauttakulku oli sovittu ainutkertaiseksi, mutta tilanne oli nyt muuttunut, niin kuin sodassa usein sattuu, ja määrätynlaista joustavuutta on pakko noudattaa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että pyyntö vieläkin uudistettaisiin. Schnurre tahtoi vakuuttaa ruotsalaiset siitä, että hän henkilökohtaisesti yrittäisi huolehtia siitä, että tämä kerta jäisi viimeiseksi.
Schnurren jälkeen tuli ulkoministeriöön Suomen lähettiläs Wasastjerna samassa asiassa. Hän oli saanut tehtäväkseen tukea saksalaisten esittämää pyyntöä ja mainitsi, että kyseessä oleva divisioona tulisi Balkanilta, lähinnä Kreikasta. Suomen taholta oli suositeltu Saksalle siirtoon käytettäväksi merikuljetusta Itämeren kautta, mutta saksalaiset olivat selittäneet sen mahdottomaksi ja pitäneet ainoana kysymykseen tulevana maakuljetuksia rautateitse Ruotsin kautta.
Tällä kerralla Ruotsin hallitus ratkaisi asian nopeasti. Jo 1.8.1941 Günther ilmoitti Schnurrelle hallituksen käsitelleen asian ja vastauksen olevan torjuva.
Sen sijaan meritietä olisi mahdollista käyttää eikä mahdollinen poikkeaminen Ruotsin aluevesille aiheuttaisi vaikeuksia. Schnurre oli syvästi valittanut Ruotsin torjuvaa asennetta, jonka hän pelkäsi aiheuttavan erittäin epäsuotuisia seurauksia. Schnurren jälkeen oli ratkaisusta ilmoitettu Wasastjernalle, joka tosin oli muodon vuoksi esittänyt valittelunsa, mutta muuten suhtautunut asiaan viileästi luvaten ilmoittaa siitä hallitukselleen.
4.8.1941 Schnurre oli ilmoittanut saksalaisten joka tapauksessa siirtävän divisioonan meritse Itämeren kautta ja omana käsityksenään ilmoittanut samalla, että 163. D:n kauttakulkuluvan aikaansaama suotuisa vaikutus Ruotsin ja Saksan välisiin suhteisiin oli nyt rauennut tyhjiin.
Ensimmäisen sotakesän elokuun alkupuolelle osuu eräs muistiin kirjoittamani merkintä.
Lyhyellä esittelykäynnillä elokuun 6. p:nä Mannerheimin luona jouduin kuulemaan katkelman puhelinkeskustelusta hänen ja todennäköisesti puolustusministeri Waldenin välillä. Keskustelu käytiin ruotsiksi, ja sen täytyi olla jatkoa johonkin vähän aikaisempaan keskusteluun. Merkitsin siitä muistiin vain, että kysymys oli vuosisataisten suhteiden tuhoutumisesta ja että hän, Mannerheim, ei salli sen tapahtuvan, vaikkapa sitten hänen olisi pantava vaakalaudalle oma asemansa ylipäällikkönä. Puhelinkeskustelun päätyttyä Mannerheim vaitiollen katsoi minua jonkin aikaa silmiin. Se oli varmaan yhtä tehokas vaitiolokäsky kuin mitä se sanoiksi puettuna olisi ollut. Muutama päivä myöhemmin kuulin sitten Helsingissä Väinö Tannerilta ikään kuin vahvistuksena arvailuihini, että Mannerheim oli jyrkästi torjunut Pohjois-Suomessa ja Lapissa olevien saksalaisten joukkojen käytön Suomen alueelta Pohjois-Ruotsia vastaan ehkä suunnattavaan hyökkäykseen, joka olisi tietenkin osa koko maahan kohdistuvasta valtaussuunnitelmasta.
Torjuvassa asenteessaan Mannerheim saattoi tietenkin jo ennakolta laskea presidentin ja hallituksen täydelliseen tukeen, eikä asiaa liene edes käsiteltykään valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa muuten kuin ilmoitusasiana. Saatettiin ilman muuta luottaa siihen, marsalkka tekee asiassa yleensä kaiken sen, mitä Suomen puolelta on mahdollista, ja että hän tekee sen myös parhain mahdollisin tuloksin. Senaikaisista valiokunnan jäsenistä ovat elossa enää vain pääministeri J. V. Rangell ja ministeri Antti Kukkonen. Tietääkseni koko hallitusta ei asiassa informoitukaan.
Luultavaa on, etteivät saksalaiset esittäneet Ruotsille uuden divisioonan kauttakulkupyyntöä vain siinä mielessä, että he saisivat tekosyyn käydäkseen ratkaisemaan Ruotsin-ongelmaa voimakeinoin. Mutta pienen valtakunnan vastaanpyristely ja esitetyn pyynnön suoralta kädeltä tapahtunut torjuminen ärsyttivät pahoin silloin vielä voimissaan olevaa Saksaa ja se korskeata johtajaa. Ajatus pakkotoimenpiteistä lieneekin sillä hetkellä syntynyt impulsiivisesti. Mutta Mannerheimin asennoitumisesta oli joka tapauksessa ennakolta varmistauduttava.
Mainittakoon kuitenkin, että Nürnbergissa kävi ilmi samoin kuin saksalaisen Norjan-armeijan jälkeensä jättämistä arkistoista selvisi, että suunnitelma Ruotsin valtaamiseksi oli laadittu ja että siihen sisältyi valmistelu Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen käyttämisestä Tornionjoen yli Pohjois-Ruotsia vastaan, sekä Pohjois-Norjassa olevien joukkojen yht’aikainen käyttö samalla alueella. Muut suunnitelmaan liittyvät toimintasuunnitelmat olivat karkeasti ottaen: 1. Oslon suunnalta nopea kaksipuolinen pihtiliike Tukholman pohjois- ja eteläpuolelle sekä 2. Trondheimin suunnalta työntyminen Östersundin kautta Pohjanlahdelle. – Ruotsalaiset valmistautuivat jatkuvasti tiukkaan aseelliseen vastarintaan ja valmiustila heidän tahollaan kesti koko sodan loppuun. Heidän huolestumistaan herätti jatkuvasti se, että Norjassa olevien saksalaisten joukkojen vahvuus tuntui suuresti ylimitoitetulta, mikäli tarkoituksena olisi ollut vain torjua lännestä odotettavat maihinnousuyritykset. Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan mainita, että vahvuudet oli määrännyt Hitler, ja osaksi vastoin oman ylimmän sodanjohtonsa mielipidettä. Selityksenä on saksalaiselta taholta mainittu, että Hitler sairaalloisesti liioitteli lännestä Norjaan tapahtuvan maihinnousun vaaraa, pitäen sitä todennäköisempänä kuin minnekään muualle suuntautuvaa maihinnousuoperaatiota.
Olipa tämä asia nyt miten tahansa, Ruotsilla oli joka tapauksessa viimeistään kesällä 1941 lähtien täysi aihe ponnistaa kaikki voimansa vastaanottamaan Saksan taholta tulevaa valtausyritystä. Mutta Suomen selvä ja varmasti pysyvä asenne oli nyt myös Saksan tiedossa vastaisuudessakin.
Syyskuun lopussa 1941 saapui Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf tervehdyskäynnille Mikkeliin Mannerheimin luokse. Ei ollut monta Mikkelissä eikä koko maassakaan, jotka olisivat silloin tienneet, että todellisena aiheena prinssin käyntiin oli ilmaista Ruotsin puolesta kiitollisuus marsalkka Mannerheimille siitä, että tämä oli niin horjumattomasti ja vakuuttavasti ilmaissut Suomen kielteisen kannan Saksan suunnitelmiin nähden. Muistelmissaan Mannerheim itse ohittaa vaatimattomasti tämän todellisen aiheen, mainiten vain lyhyesti (II osa, siv. 359) mm. seuraavaa: ”Muutamaa päivää myöhemmin kunnioitti päämajaa käynnillään vieras, jonka armeijaamme kohtaan osoittama mielenkiinto minua suuresti ilahdutti. Tämä oli Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf Västerbottenin herttua, joka muutamien upseerien saattamana saapui Mikkeliin, sieltä omasta toivomuksestaan matkustaakseen Itä-Karjalaan.”
Prinssin Itä-Karjalan matkalla hänen suomalaisena oppaanaan toimi armeijakunnan esikuntapäällikkö, eversti M. K. Stewen. Ajateltavissa oli, että matkan tarkoituksena alun perinkin oli antaa sellainen vaikutelma saksalaisille, että myös kaikkien korkeimmalla taholla Ruotsissa tunnetaan elävää mielenkiintoa Suomen taistelua kohtaan idässä, mikä ainakin välillisesti saattaisi jo sellaisenaan koitua saksalaistenkin hyväksi. Luullakseni saksalaiset sen tässä mielessä halukkaasti noteerasivatkin, ja vaikutelmaa olivat omiaan lisäämään vielä lukuisain ruotsalaisten huomattavien poliitikkojen ja talousmiesten Suomen valtaamille alueille ja rintamille melkeinpä etulinjoihin saakka vv. 1941 – 1942 tekemät tutustumiskäynnit.
Tietenkin asia oli saksalaisiin nähden arkaluontoinen kummankin, sekä Suomen että Ruotsin, kohdalta. Mutta heitä, ensiksi mainittuja, ei pystytty tässä asiassa hämäämään. Olen merkinnyt muistiin, että kolmisen viikkoa prinssin käynnin jälkeen tapasin Mikkelissä olevan saksalaisen yhteysesikunnan majuri Auerswaldin, joka hiukan virnistellen sanoi, että pianpa ja vaikuttavastikin ruotsalaiset ilmaisivat kiitollisuutensa marsalkalle siitä, että heidän maansa toistaiseksi on säästynyt miehitykseltä. Keskustelun sattui puolella korvalla kuulemaan eräs toinen saksalainen, eikä Auerswald-parka kauan saanut nauttia Suomen kauniista kesistä Mikkelissä. Muutama viikko keskustelun jälkeen hänet komennettiin syytä ilmoittamatta takaisin Saksaan.
Kirjan sivu 44 ja aihe jatkuu sivulle 54, mutta selvisi jo kuka pelasti Ruotsin miehitykseltä.
Palstalla tiedepalsta.fi väitettiin perättömästi, että olisin itse keksinyt tuon edellisen komentin Mannerheimin uroteosta, kopiosivut Kalle Lehmuksen kirjasta: Tuntematon Mannerheim, ja hävyttömästi solvattiin siitä, ja kun annoin takaisin kunnolla, minut bannattiin elokuulle saakka.
Kun olen näille tiede-palstoille kirjoittanut monta kymmentä sivua kommentteja sotahistoriasta, fysiikasta, suihkumoottoreista ym., eikö nyt joku voisi vastapalvelukseksi ladata tiedepalsta.fi:lle tuon komenttini osoitteen ketjuun Suomen sodat 1939 - 1945.
Mannerheim pelasti Ruotsin miehitykseltä.
https://tiede.info/viewtopic.php?p=2412#p2412
Kun olen näille tiede-palstoille kirjoittanut monta kymmentä sivua kommentteja sotahistoriasta, fysiikasta, suihkumoottoreista ym., eikö nyt joku voisi vastapalvelukseksi ladata tiedepalsta.fi:lle tuon komenttini osoitteen ketjuun Suomen sodat 1939 - 1945.
Mannerheim pelasti Ruotsin miehitykseltä.
https://tiede.info/viewtopic.php?p=2412#p2412
Tässä ketjussa kopiointivirheiden vuoksi tuon Lehmuksen kuvauksen Ruotsin miehitysuhasta olen uusinut kaksi kertaa, ja poistettujen kommenttien vuoksi on valitettavasti seurannut logiikan sekoaminen ketjun kommenteissa.
Mannerheim pelasti Ruotsin Hitlerin miehitykseltä. Jos tapaus olisi levinnyt Wehrmachtin upseerien keskuuteen laajasti, Hitler ja Saksan hegemonia olisi joutunut häpeään. Siksi se tieto salattiin aikanaan, mutta ei sitä tietääkseni sotahistoriassa mainita vieläkään - niin ainakin väittävät trollit ao ketjussa keskustelupalstalla tiedepalsta.fi.
Mannerheim pelasti Ruotsin Hitlerin miehitykseltä. Jos tapaus olisi levinnyt Wehrmachtin upseerien keskuuteen laajasti, Hitler ja Saksan hegemonia olisi joutunut häpeään. Siksi se tieto salattiin aikanaan, mutta ei sitä tietääkseni sotahistoriassa mainita vieläkään - niin ainakin väittävät trollit ao ketjussa keskustelupalstalla tiedepalsta.fi.
Tein koosteeseeni Suomen sodista 1939--45 lisäyksiä ja tarkennuksia näihin kappaleisiin
sivu 11
Hyökkäys menestyi muualla paitsi pohjoisessa saksalaisten vastuualueella. Useista
……
sivu 21
[Roosevelt tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan, mutta suomalaiset tekivät hänelle ikävän tempun:
…
sivu 23
……
Lasten ristiretki. Saksalaiset toteuttivat vetäytyessään poltetun maan taktiikkaa, tuhoten Lapin
……
https://www.dropbox.com/s/0kkrg83d8y8ja ... 5.pdf?dl=0
sivu 11
Hyökkäys menestyi muualla paitsi pohjoisessa saksalaisten vastuualueella. Useista
……
sivu 21
[Roosevelt tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan, mutta suomalaiset tekivät hänelle ikävän tempun:
…
sivu 23
……
Lasten ristiretki. Saksalaiset toteuttivat vetäytyessään poltetun maan taktiikkaa, tuhoten Lapin
……
https://www.dropbox.com/s/0kkrg83d8y8ja ... 5.pdf?dl=0