Spinori

Vastaa Viestiin
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Disputator kirjoitti: 22 Marras 2023, 18:40
Avasitpa oikein kunnon matopurkin!
QS kirjoitti: 22 Marras 2023, 17:55
Innostuin jälleen muistelemaan operaattorien muunnosta
...
Verrataan tätä yhtälöihin (2) ja (3), ja todetaan, että rotaatioissa kvanttikenttä muuntuu

\(\Psi^\sigma(\mathbf{x}) \to U[R]\ \Psi^\sigma(\mathbf{x})\ U[R]^{-1} = {D^{1/2}[R^{-1}]^\sigma}_\lambda\ \Psi^\lambda(R\mathbf{x})\)

Tämä on luonteeltaan passiivinen muunnos, mikä poikkeaa klassisen kentän aktiivisesta muunnoskaavasta. Lorentzmuunnos onkin sitten mielenkiintoisempi hässäkkä.
Ymmärsin kyllä sun kirjoituksesta päälinjat, mutta en nyt ihan heti osaa kommentoida mitään täsmällistä. Mun kvanttikenttäteoriatuntemus on ihan perustason juttuja. Ihan heti kuitenkin mainitsen yhden kirjani (ei QFT-kirja) lähes sivuhuomautuksena esittämän huomion:

Tuo sun lainaamani kaava on hänen mukaansa distribuutiokentän muunnos, kun taas monikomponettiset kentät muuntuvat tuon antamasi käänteismuunnoksena, tai niin ainakin ymmärsin kirjan tekstin. Jotenkin niin idea olisi, että operaattoriarvoiset "kvanttikentät" muuntuvat tietyllä tavalla ja "operaattoriarvoiset distribuutiot" muuntuvat toisin. Syy on jotenkin, että jälkimmäiset ovat edellisten duaaliavaruuden alkioita tms... :o :o

Mä palaan kyllä tähän varmasti, mutta mulla on paljon joulukiireitä ja voi olla että menee jouluun asti ennen kuin helpottaa. Luen kyllä kaikki jutut ja kirjoitan kyllä varmasti jotakin, mutta aikaa ei jää hirveästi uuden opetteluun, tai edes vanhan kertaamiseen.
Kas kun mainitsitkin distribuutiokentän. Oon itsekin näihin pintapuolisesti törmännyt jossain, mutta tähän päivään mennessä en ole ymmärtänyt mikä ero on operaattoriarvoisella distribuutiolla (usein näkee sanottavan että kvanttikenttä = operaattoriarvoinen distribuutio) ja distribuutiokentällä. Ja näiden mahdolliset erilaiset muunnokset ovat mulle tuntematonta maastoa :o . Jos joku päivä saat kirjoitettua aiheesta niin luen mielenkiinnolla!
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Niin huono vitsi että oli pakko laittaa :laughsweat:

D
Disputator
Viestit: 202

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja Disputator »

QS kirjoitti: 28 Marras 2023, 21:39
Niin huono vitsi että oli pakko laittaa :laughsweat:

No tuo oli kyllä niin huono vitsi, että oksat pois! :D Legendaarisessa edesmenneessä Pahkasikalehdessä oli muistaakseni joku pyörätuoliin sidottu tutkija, joka julkaisi jotain käänteentekeviä tutkimuksia mustien eukkojen singulariteettipisteistä..

Joo, spinori on merkillinen otus, johon palaan, kun aikaa riittää

Se kvanttiteorian distribuutiojuttu on mulle melkoista hepreaa (koska QFT on mulle perusmääritelmiä lukuunottamatta hepreaa).

Distribuutiomaailmaa voi jollain yksinkertaisella rautalanka-ajattelulla voi kyllä motivoida itseään:

Aina jos yhtälöissä on mukana klassinen Diracin delta-"funktio" , niin tilanne on otollinen distribuutioteorialle. Luulisin, että kvanttikenttäteoria ei siinä suhteessa poikkea jostain tavallisemmasta distribuutioteorian käytöstä fysiikassa tai matematiikassa. Disribuutioteoriaa olen joskus opiskellut ja mielestäni se aihe on melkoisen laaja ja vaatii ehkä oman ketjun. Monet klassisen analyysin (esim Fourier muunnokset, deltafunktiot ym )sekasotkut loksahtavat paikalleen distribuutioiden käytöllä. Fyysikollekin aihe sopii siis erittäin hyvin, jos ei liikaa ole kiinostunut teorian erilaisista funktioista koostuvien avaruuksien topologisista jatkuvuus ym- ominaisuuksista, se osa teoriasta on hyvin vaativaa, vaikka senkin voi osittain kiertää jollain näppärillä määritelmillä.
SI Resurrection!
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Distribuutioiden teoria on mulle mysteerio, vain perusasioita tiedän siitä. Olisi mielenkiintoista tutustua syvemmin.

Sisäinen palo ajoi kertaamaan kentän ja tilavektorin relativistista muunnosta. Yleisellä tasolla asia on helppo, mutta kiemuroita on, sillä Lorentzryhmällä ei ole äärellisulotteisia unitaareja esityksiä.

Esimerkiksi Weylin spinori muuntuu äärellisulotteisena redusoitumattomana Lorentzryhmän esityksenä, joka ei ole unitaari. Yleisemminkin äärelliset vektoriavaruudet, joihin Lorentzryhmän esitykset toimivat, eivät ole fysikaalisia tila-avaruuksia.

Fysikaaliset muuttujat (liikemäärä, kulmaliikemäärä, energiaimpulssitensori, paikka jne) sekä äärellisulotteiset objektit kuten sähkömagneettinen kenttä, Diracin kenttä, relativistinen aaltofunktio jne muuntuvat siis Lorentzryhmän esityksinä, mutta ne eivät ole fysikaalisia tilavektoreita unitaarisuuden puuttuessa. Näitä esityksiä ovat (½,0), (0,½), (½,0)⊕(0,½), (½,½) ja (1,0)⊕(0,1).

Fysikaalinen tilavektori sen sijaan muuntuu Poincareryhmän eli epähomogeeninen Lorentzryhmän ääretönulotteisena esityksenä, joka on unitaari.

Kvanttikenttäteoria on rakennelma, joka yhdistää näiden kahden ryhmän eri dimensioiset esitysavaruudet, joissa esitykset ovat ei-unitaareja (fysikaaliset muuttujat ja funktiot) tai unitaareja (fysikaaliset tilavektorit). Esitysavaruudella tarkoitan tässä vektoriavaruutta, jonka vektoreita ryhmän matriisi muuntaa. Esitys ja esitysavaruus voivat tarkoittaa ainakin fysiikan lähteissä eri asioita kirjoittajasta riippuen.

Oma utuinen käsitykseni on, että edellä mainittu 'ongelma' on eräs syy matemaattisesti täsmällisen ja aksiomaattisen kvanttikenttäteorian puuttumiselle. Teoria on monimutkainen, rehellisesti sanottuna sekava, ja efektiivinen. On silti mainio ja erittäin ennustusvoimainen tekele.

Fysikaalinen tilavektori massahiukkaselle on Wignerin luokituksen mukaisesti | m, s, p, λ 〉, missä m on massa, s on spin, p on liikemäärä ja λ on helisiteetti. Helisiteetti on operaattorin J·P/|p| ominaisarvo, joka on kulmaliikemäärästä riippuva skalaari.

Lepokehyksessä tila on | m, s, 0 〉, missä helisiteetti λ on määrittelemätön. Invariantteja ominaisuuksia ovat m ja s, mutta λ on koordinaatistoriippuva. Vastaava massattoman hiukkasen tila on | p, λ 〉, missä λ on helisiteetti.

Nuo tila-avaruudet ovat ääretönulotteisia. Massattoman hiukkasen tilavektori muuntuu ääretönulotteisena Poincare-esityksenä

\(|\mathbf{p},\lambda \rangle \to U(\Lambda,a)\ |\mathbf{p},\lambda \rangle = e^{-i\lambda\Theta(\Lambda,\mathbf{p})}|\Lambda\mathbf{p},\lambda \rangle\)

missä U on siis unitaari operaattori. Muunnetussa tilassa on vaihekerroin, missä mukana kulma \(\Theta(\Lambda,\mathbf{p})\). Massallinen tila muuntuu myös unitaaristi

\(|m,s,\mathbf{p},\lambda \rangle \to U(\Lambda,a)\ |m,s,\mathbf{p},\lambda \rangle = {D^s[W(\Lambda,\mathbf{p})]^{\lambda'}}_\lambda\ |m,s,\Lambda\mathbf{p},\lambda' \rangle\)

missä Ds on spin-s hiukkasen esitys, ja W on Wignerin rotaatio. Notaatiossa korostuu, että m ja s ovat invariantteja. Muuntuvat ominaisuudet ovat p ja λ.

Nyt sitten mm. Diracin tai Maxwellin aaltoratkaisut \(\psi^\alpha\) ja \(A^\mu\) ovat relativistisia aaltofunktioita, jotka muuntuvat Lorentzryhmän ei-unitaareina äärellisulotteisina esityksinä. Esimerkiksi

\(\psi^\alpha \to \psi'^{\alpha} = {D[\Lambda]^\alpha}_\beta \ \psi^\beta(\Lambda^{-1}x)\)

missä \(\psi^\alpha\) on (klassinen) aaltoratkaisu, jonka komponentit Diracin kentän tapauksessa \(\alpha=\{0,1,2,3\}\). Kvantisoitu aaltoratkaisu muuntuu niin ikään äärellisulotteisena

\(\Psi^\alpha \to U[\Lambda]\ \Psi^{\alpha}\ U[\Lambda]^{-1} = {D[\Lambda^{-1}]^\alpha}_\beta \ \Psi^\beta(\Lambda x)\)

Tuo operaattoriarvoinen aaltoratkaisu voidaan kirjoittaa

\(\Psi^\alpha(x) = \sum_{\lambda}\ \int d\tilde{p}\ \left( \ a^\dagger(\mathbf{p},\lambda)\ u^\alpha(\mathbf{p},\lambda)\ e^{-ipx}\ + h.k\ \right ) \qquad \qquad \qquad (1)\)

missä \(d\tilde{p}\) on relativistisesti invariantti mitta, ja h.k ei ole helsingin kauppiaat vaan Hermiten konjugaatti. Paikka on \(x=x^\mu\), missä indeksit\( \mu=\{0,1,2,3\}\), ja helisiteetti on diskreetti indeksi \(\lambda\). Funktio \(u^\alpha(\mathbf{p},\lambda)\ e^{-ipx}\) on Diracin yhtälön klassinen aaltoratkaisu.

Tuo \(u^\alpha(\mathbf{p},\lambda)\) on spinori, minkä voi ajatella pystyvektorina, jonka komponentit ovat \(\alpha=\{0,1,2,3\}\). Funktio sisältää kuitenkin fysikaalisen tilavektorin ääretönulotteiset Poincare-indeksit \(\mathbf{p}\) ja \(\lambda\). Mutta samalla myös indeksit \(\alpha\) ja paikan x neljä indeksiä \(\mu\), jokta molemmat ovat äärellisulotteisen Lorentzesityksen indeksejä.

Sitten vielä operaattori \( a^\dagger(\mathbf{p},\lambda)\) , joka luo vakuumiin fysikaalisen tilavektorin (m ja s ei näkyvissä)

\(|\mathbf{p},\lambda \rangle = a^\dagger(\mathbf{p},\lambda)\ |0\rangle\)

Tilavektorin muunnoksesta voidaan johtaa operaattorin muunnos

\(U[\Lambda]\ a^\dagger(\mathbf{p},\lambda)\ U[\Lambda]^{-1} = {D[W(\Lambda,\mathbf{p})]^{\lambda'}}_\lambda\ a^\dagger(\Lambda\mathbf{p},\lambda')\)

Operaattori \(a^\dagger\) muuntuu siis Poincare-ryhmän ääretönulotteisena unitaarina esityksenä.

Kaavassa (1) vasen puoli muuntuu äärellisulotteisena (4-dim) ei-unitaarina Lorentzyhmän esityksenä, jonka indeksit ovat \(\alpha\) ja \(\mu\)

Oikealla puolella on Poincare-ryhmän unitaari esitys \(a^\dagger(\mathbf{p},\lambda)\), mutta myös Lorentzryhmän ei-unitaari esitys \(u^\alpha(\mathbf{p},\lambda)\ e^{-ipx}\), jossa Lorentzindeksit \(\alpha\) ja \(\mu\). Ja samaan aikaan myös Poincare-indeksit \(\mathbf{p}\) ja \(\lambda\).

Tämä \(\Psi^\alpha\) luo ja tuhoaa tilavektoreita, jotka asuvat ääretönulotteisessa unitaaristi muuntuvassa Poincare-esitysten avaruudessa. Ryhmäteoreettisesti tämä rakennelma on mielestäni vähintäänkin erikoinen 🫣
D
Disputator
Viestit: 202

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja Disputator »

Nyt kun mulla on vähän aikaa, palaan ihan basic-juttuihin.

Jos mulla on matriisi Lien ryhmä G, jonka neutraalialkio on I. Nyt tuon neutraalialkion I ympäristössä U (monistomielessä) voidaan jokainen \(g \in G\) esittää matriisieksponenttifunktion avulla g = exp(H), missä H on ryhmän G reaalisen Lien algebran Lie(G) alkio. Jos g on unitaarinen, niin pätee:

\(g^{\dagger} g = g g^{\dagger} = I\).

Tämä vaatimus johtaa siihen, että algebran elementti H on antihermiittinen eli:

\(H^{\dagger} = -H\).

Koska fyysikot rakastavat imaginaarilukuja (heillä on kuulemma temppeleitä joissa palvotaan mysteeristä i-symbolia), niin heidän mukaansa jokainen \(g \in G\) voidaan esittää matriisieksponenttifunktion avulla g = exp(i K), missä K on ryhmän G Lien algebran Lie(G) alkio. Jos g on unitaarinen, niin pätee:

\(g^{\dagger} g = g g^{\dagger} = I\).

Tämä vaatimus johtaa siihen, että algebran elementti K on hermiittinen eli:

\(K^{\dagger} = K\).

Nyt matemaatikon mielestä unitaarisen ryhmän G Lie-algebra koostuu antihermiittisistä matriiseista H, kun taas fyysikon mielestä se koostuu hermiittisistä matriiseista K. Hmm, ymmärtäisin asian niin, että fyysikoiden ja matemaatikoiden Lien algebrat ovat keskenään isomorfisia, mutta eivät identtisiä, koska ne koostuvat erilaisista matriiseista. Tuo Lie algebroiden ero johtaa siihen, että Lie algebroiden kommutaattorit näyttävät erilaiselta, jälkimmäisessä on mukana i, ihan kuten siinä SO(1,3)-tapauksessa.

Tämä näkyy su(2):n tapauksessa, jossa matemaatikon Lien algebra on:

\(su(2) = \{X\in gl(2,\mathbb{C}) | X^{\dagger} = -X, Tr(X) =0\}\),

nämä X ovat antihermiittisiä ja jäljettömiä.

Toisaalta voidaan määritellä fyysikon tapaan su(2):n kannaksi Paulin spin-matriisit \(\sigma_1, \sigma_2,\sigma_3 \). Nämä matriisit ovat hermiittisiä ja jäljettömiä, siis \(\sigma_i^{\dagger} = \sigma_i\) ja \(Tr(\sigma_i)=0\).

Fyysikon Lie algebra on silloin matemaatikon Lie-algebra kerrottuna imaginaariyksiköllä i eli joukkona:

\(i\cdot su(2).\)

Se miksi fyysikot suosivat noita hermiittisiä matriiseita tulee kai siitä että nuo Lie algebran alkiot ovat hermiittisinä operaattoreina mitattavia suureita ja sama Lien algebran esityksille.

Eli SO(1,3):n tapauksessa rotaatioiden generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset ovat fysikaalisesti mitattavia, mutta puskujen generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset eivät ole hermiittisiä ja siten kvantimekaanisesti mitattavia. Tämä siis ihan tavallisen kvanttimekaniikan mukaan kai. Tosin tuossa pitäisi todistaa, että puskujen generaattoreilla ei ole hermiittisiä äärellisulotteisia esityksiä (samaan aikaan rotaatioiden generaattorien kanssa) Sama sitten heijastuu itse SO(1,3) esityksiin eli ei ole olemassa unitaarisia esityksiä.

Tai jotain sinne päin, palaan kyllä tähän ja tuo sun aikaisempi kirjoitus on mielestäni ihan jotenkin ymmärettävissä, palaan kyllä aiheeseen ajan kanssa, nyt ei oikein kerkeä..
SI Resurrection!
D
Disputator
Viestit: 202

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja Disputator »

QS kirjoitti: 30 Marras 2023, 22:18
...
Sisäinen palo ajoi kertaamaan kentän ja tilavektorin relativistista muunnosta. Yleisellä tasolla asia on helppo, mutta kiemuroita on, sillä Lorentzryhmällä ei ole äärellisulotteisia unitaareja esityksiä.

Esimerkiksi Weylin spinori muuntuu äärellisulotteisena redusoitumattomana Lorentzryhmän esityksenä, joka ei ole unitaari. Yleisemminkin äärelliset vektoriavaruudet, joihin Lorentzryhmän esitykset toimivat, eivät ole fysikaalisia tila-avaruuksia.

Fysikaaliset muuttujat (liikemäärä, kulmaliikemäärä, energiaimpulssitensori, paikka jne) sekä äärellisulotteiset objektit kuten sähkömagneettinen kenttä, Diracin kenttä, relativistinen aaltofunktio jne muuntuvat siis Lorentzryhmän esityksinä, mutta ne eivät ole fysikaalisia tilavektoreita unitaarisuuden puuttuessa. Näitä esityksiä ovat (½,0), (0,½), (½,0)⊕(0,½), (½,½) ja (1,0)⊕(0,1).

Fysikaalinen tilavektori sen sijaan muuntuu Poincareryhmän eli epähomogeeninen Lorentzryhmän ääretönulotteisena esityksenä, joka on unitaari.
Sinussa on samaa "vikaa" kuin Isaac Newtonissa. Kun Newton julkaisi Principiansa, se oli toki mestariteos, mutta hänellä paha tapa sotkea matematiikkaa ja fysiikkaa keskenään tavalla, joka teki aikalaisille vaikeaksi ymmärtää kaikkea. Tämä siis tuohon aikaan tarkoitti, että hänellä oli paljon uusia menetelmiä kirjassaan esimerkiksi differentiaali-ja integraalilaskennan alalta, mutta ne oli punottu tiiviisti yhteen fysiikan kanssa, joten tuolloin oli monesti haasteellista erottaa puhtaasti matemaattiset teoreemat jostain fysikaalisesta päättelystä. Itse kyllä ihailen sitä, että jollakin on kykyä moiseen, edes meidän standardein.

Muistaakseni mannermaiset matemaatikot perkasivat sitten Newtonin ideoita ja muunsivat niitä Leibnitzin tyyliseksi standardimatemaatikaksi toimivin notaatioin, dy/dx jne. Newtonia oli nuorempana kritisoitu jostain infinitesimaalien käytöstä ja siitä suivaantuneena (?) hän kirjoitti Principiansa tyyliin joka oli ilmeisesti todella elegantti Euklideen teoksen tyylinen opus, mutta äärimmäisen hankala omaksua, plus se matematiikan ja fysiikan sekoittaminen keskenään.

QS kirjoitti:
Kvanttikenttäteoria on rakennelma, joka yhdistää näiden kahden ryhmän eri dimensioiset esitysavaruudet, joissa esitykset ovat ei-unitaareja (fysikaaliset muuttujat ja funktiot) tai unitaareja (fysikaaliset tilavektorit). Esitysavaruudella tarkoitan tässä vektoriavaruutta, jonka vektoreita ryhmän matriisi muuntaa. Esitys ja esitysavaruus voivat tarkoittaa ainakin fysiikan lähteissä eri asioita kirjoittajasta riippuen.

Oma utuinen käsitykseni on, että edellä mainittu 'ongelma' on eräs syy matemaattisesti täsmällisen ja aksiomaattisen kvanttikenttäteorian puuttumiselle. Teoria on monimutkainen, rehellisesti sanottuna sekava, ja efektiivinen. On silti mainio ja erittäin ennustusvoimainen tekele.
...
Niin, minä olen taas kyllä sitä mieltä huumorimielessä, että QFT on pohjimmiltaan humpuukia, jotain on teorian alkuolettamuksissa syvällisesti pielessä, koska saadaan joku sekava höttö kasaan, siitä puuttuu joku eleganssi Einsteinin teorian tapaan. Tai sitten en vain ymmärrä QFT:n kauneutta... :D
SI Resurrection!
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Joo kyllä😂. Mulla on paha tapa pukea sanoiksi päässäni näkyviä fysikaalisia kuvia, joilla on matemaattinen täsmällinen esitystapa, mutta en saa asiaa ilmaistua.

Anyway. Kun mun kirjoituksen lukee ajatuksella niin näkee, että QFT:ssä on jotain mitä en ymmärrä. En ole koskaan ymmärtänyt, enkä tule ymmärtämään, vaikka qft:n fysikaaliset sovellukset hallitsenkin riittävällä tasolla.

Olen paljon teorian matemaattista perustaa koettanut lukea, ja käsitykseni on, että kukaan ei lopulta ymmärrä miksi se toimii. Tuskin edes Weinberg, joka ehkä tunsi teorian parhaiten.

Ihailen suunnattomasti esim Paul Diracia, kykeni näkemään ensin matematiikan, ja sen jäleen fysiikan. Siis käsittämätön lahja ollut hänellä. Ja ihailen muitakin 100v sitten eläneitä, jotka yhteistyössä kehittivät tuon täysin sekasotkuisen kvanttikenttäteorian. Aivan upea teoria, josta P.A.M kuolemaansa asti sanoi, että teoria on pahasti pielessä. Olen samaa mieltä.

Kuten sanoit, yleinen suhteellisuusteoria on aivan toisella tasolla. Se on matematiikaltaan todella puhdas ja yksinkertainen perusteiltaan, vaikka käytännön laskuiltaan onkin haastava, mutta se ei ole oleellista teorian kauneuden kannalta.
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Disputator kirjoitti: 01 Joulu 2023, 16:02
Nyt kun mulla on vähän aikaa, palaan ihan basic-juttuihin.

Jos mulla on matriisi Lien ryhmä G, jonka neutraalialkio on I. Nyt tuon neutraalialkion I ympäristössä U (monistomielessä) voidaan jokainen \(g \in G\) esittää matriisieksponenttifunktion avulla g = exp(H), missä H on ryhmän G reaalisen Lien algebran Lie(G) alkio. Jos g on unitaarinen, niin pätee:

\(g^{\dagger} g = g g^{\dagger} = I\).

Tämä vaatimus johtaa siihen, että algebran elementti H on antihermiittinen eli:

\(H^{\dagger} = -H\).

Koska fyysikot rakastavat imaginaarilukuja (heillä on kuulemma temppeleitä joissa palvotaan mysteeristä i-symbolia), niin heidän mukaansa jokainen \(g \in G\) voidaan esittää matriisieksponenttifunktion avulla g = exp(i K), missä K on ryhmän G Lien algebran Lie(G) alkio. Jos g on unitaarinen, niin pätee:

\(g^{\dagger} g = g g^{\dagger} = I\).

Tämä vaatimus johtaa siihen, että algebran elementti K on hermiittinen eli:

\(K^{\dagger} = K\).

Nyt matemaatikon mielestä unitaarisen ryhmän G Lie-algebra koostuu antihermiittisistä matriiseista H, kun taas fyysikon mielestä se koostuu hermiittisistä matriiseista K. Hmm, ymmärtäisin asian niin, että fyysikoiden ja matemaatikoiden Lien algebrat ovat keskenään isomorfisia, mutta eivät identtisiä, koska ne koostuvat erilaisista matriiseista. Tuo Lie algebroiden ero johtaa siihen, että Lie algebroiden kommutaattorit näyttävät erilaiselta, jälkimmäisessä on mukana i, ihan kuten siinä SO(1,3)-tapauksessa.

Tämä näkyy su(2):n tapauksessa, jossa matemaatikon Lien algebra on:

\(su(2) = \{X\in gl(2,\mathbb{C}) | X^{\dagger} = -X, Tr(X) =0\}\),

nämä X ovat antihermiittisiä ja jäljettömiä.

Toisaalta voidaan määritellä fyysikon tapaan su(2):n kannaksi Paulin spin-matriisit \(\sigma_1, \sigma_2,\sigma_3
\). Nämä matriisit ovat hermiittisiä ja jäljettömiä, siis \(\sigma_i^{\dagger} = \sigma_i\) ja \(Tr(\sigma_i)=0\).

Fyysikon Lie algebra on silloin matemaatikon Lie-algebra kerrottuna imaginaariyksiköllä i eli joukkona:

\(i\cdot su(2).\)

Se miksi fyysikot suosivat noita hermiittisiä matriiseita tulee kai siitä että nuo Lie algebran alkiot ovat hermiittisinä operaattoreina mitattavia suureita ja sama Lien algebran esityksille.

Eli SO(1,3):n tapauksessa rotaatioiden generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset ovat fysikaalisesti mitattavia, mutta puskujen generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset eivät ole hermiittisiä ja siten kvantimekaanisesti mitattavia. Tämä siis ihan tavallisen kvanttimekaniikan mukaan kai.

 
Kyllä, i on ehdottomasti sotkun alku ja juuri.

Symmemtriamuunnos U säilyttää sisätulon〈ψ|ψ〉=〈ψ|U† U|ψ〉=〈ψ'|ψ'〉= 1, mistä seuraa unitaarisuus UU = I. Operaattori U saadaan generaattorista X ja muunnoksen parametrista a

\(U(a) = \exp(iaX) = \mathbb{I}+iaX+\frac{1}{2!}(iaX)^2+...\)

missä i mukana. Kun tarkastellaan ensimmäistä termiä ja unitaarisuutta, saadaan ehto

\(\mathbb{I} = U^\dagger U = (\mathbb{I}+iaX)^\dagger(\mathbb{I}+iaX) = (\mathbb{I}-iaX^\dagger)(\mathbb{I}+iaX) = \mathbb{I} + ia(X-X^\dagger)\)

mikä toteutuu, kun X = X. Eksponentin i takaa generaattorin X hermiittisyyden.

Kun symmetriaoperaattori U(a) edustaa säilyvää suuretta, jonka odotusarvo <U> on siis reaalinen, niin U(a) on hermiittinen. Symmetrian seurauksena Hamilton on invariantti, mikä tarkoittaa sitä, että U H U-1 = H ja [H,U] = 0. Myös infinitsimaali symmetriamuunnos U(ε) toteuttaa ehdon [ H, U(ε) ] = 0. Eksponenttikaavan 1. termiä käyttämällä

\([H,U(\epsilon)] = [H,\mathbb{I}+i\epsilon X]=[H,\mathbb{I}]+[H,i\epsilon X] = 0 + i\epsilon[H,X]\)

Tästä nähdään, että [ H, U(ε) ] = 0 toteutuu, kun [ H, X ] = 0. Tämä on sama kuin liikevakiota edustavan hermiittisen operaattorin U ja Hamiltonin H kommutaattori. Kun X generoi liikevakion, niin on perusteltua valita myös X hermiittiseksi. Tämä on nähdäkseni syy mystiselle i:lle eksponentissa.
Q
QS
Viestit: 345

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja QS »

Disputator kirjoitti: 01 Joulu 2023, 16:02
...
Eli SO(1,3):n tapauksessa rotaatioiden generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset ovat fysikaalisesti mitattavia, mutta puskujen generaattoreiden äärellisulotteiset esitykset eivät ole hermiittisiä ja siten kvantimekaanisesti mitattavia. Tämä siis ihan tavallisen kvanttimekaniikan mukaan kai. Tosin tuossa pitäisi todistaa, että puskujen generaattoreilla ei ole hermiittisiä äärellisulotteisia esityksiä (samaan aikaan rotaatioiden generaattorien kanssa) Sama sitten heijastuu itse SO(1,3) esityksiin eli ei ole olemassa unitaarisia esityksiä.
Tätäkin tuli ihmeteltyä, että voivatko Ji ja Ki olla samanaikaisesti hermiittisiä. Algebran \(\mathfrak{so}(1,3)\) kompleksifikaatio \(\mathfrak{so}(1,3)_\mathbb{C}\) on

\(\begin{align*} A_i & = \frac{1}{2}(J_i+iK_i) \\ B_i&=\frac{1}{2}(J_i-iK_i) \end{align*} \qquad \qquad \qquad (1)\)

ja kommutoinnit

\(\begin{align*} [A_i,A_j] & = i \epsilon_{ijk}A_k \\ [B_i,B_j] &= i\epsilon_{ijk}B_k \\ [A_i,B_j] &=0 \end{align*}\)

Tiedetään, että kahden hermiittisen matriisin \(M^\dagger=M\) kommutaattori on antihermiittinen. Myös kahden antihermiittisen \(M^\dagger=-M\) kommutaattori on antihermiittinen.

Kommutaattoreissa oikean puolen matriisien (iA ja iB) on siis oltava antihermiittisiä. Tämä toteutuu vain, kun A ja B ovat hermiittisiä. Nyt sitten kaavasta (1) saadaan

\(\begin{align*} J_i &= A_i + B_i \\ K_i &= i(B_i-A_i) \end{align*}\)

mistä nähdään, että J on hermiittinen ja K on antihermiittinen. Tällä perusteella rotaatioiden aliryhmän äärelliset esitykset ovat unitaareja, mutta puskujen eivät.
D
Disputator
Viestit: 202

Re: Spinori

Viesti Kirjoittaja Disputator »

Back in business! Iltaa!
QS kirjoitti: 30 Marras 2023, 22:18
...
Sisäinen palo ajoi kertaamaan kentän ja tilavektorin relativistista muunnosta. Yleisellä tasolla asia on helppo, mutta kiemuroita on, sillä Lorentzryhmällä ei ole äärellisulotteisia unitaareja esityksiä.
...

Nyt sitten mm. Diracin tai Maxwellin aaltoratkaisut \(\psi^\alpha\) ja \(A^\mu\) ovat relativistisia aaltofunktioita, jotka muuntuvat Lorentzryhmän ei-unitaareina äärellisulotteisina esityksinä. Esimerkiksi

\(\psi^\alpha \to \psi'^{\alpha} = {D[\Lambda]^\alpha}_\beta \ \psi^\beta(\Lambda^{-1}x)\)

missä \(\psi^\alpha\) on (klassinen) aaltoratkaisu, jonka komponentit Diracin kentän tapauksessa \(\alpha=\{0,1,2,3\}\). Kvantisoitu aaltoratkaisu muuntuu niin ikään äärellisulotteisena

\(\Psi^\alpha \to U[\Lambda]\ \Psi^{\alpha}\ U[\Lambda]^{-1} = {D[\Lambda^{-1}]^\alpha}_\beta \ \Psi^\beta(\Lambda x)\)
...
Palaan nyt ihan perusasioihin, koska ymmärrän vain vähänlaisesti tuosta QFT:n ajatusmaailmasta, mutta lupaan yrittää ymmärtää enemmän ja sitten osaan paremmin kommentoida siihen liittyviä asioita, esimerkiksin tuo Wignerin luokittelu, josta jotain ymmärrän, mutta...

Nuo pari viimeistä kaavaasi muistuttaa rakenteeltaan paljon ihan yksinkertaisempia kaavoja, josta pari esimerkkiä:

Jos \(\sigma_1, \sigma_2, \sigma_3\) ovat Paulin matriiseja, niin voidaan määritellä jäljettömien hermiittisten 2x2-matriisien muodostama 3d-reaalinen vektoriavaruus H:

\(H = \{X\in Mat(2,\mathbb{C})|\quad Tr(X)=0, X^{\dagger}=X\}\).

Jokainen \(X\in H\) voidaan esittää Paulin matriisien reaalisena lineaarikombinaationa:

\(X= \Sigma x^i \sigma_i= x^i \sigma_i\).

Eli H on 3d reaalinen vektoriavaruus, jossa Paulin matriisien kannassa on:

\(X = (x^1,x^2,x^3)\).

Avaruuteen H voidaan määritellä vektorin X normi kaavalla \(||X||^2 =-det(X)\). Tämä normi määrää avaruuteen H sisätulon, joka on sama 3d-avaruuden standardisisätulo. Nyt jos U on unitaarinen 2x2-matriisi, jolle det(U) = 1 eli \(U\in SU(2)\), niin
\(U X U^{\dagger}\) on edelleen hermiittinen eli \(U X U^{\dagger}\in H\). Lisäksi \(det(U X U^{\dagger}) = det(X)\), koska U oli unitaarinen ja det(U) =1. Siis kuvaus

\(X \to U X U^{\dagger}\)

on säilyttää normin (ja sisätulon) eli se määrittelee SO(3):n alkion R ja voidaan kirjoittaa:

\(U X U^{\dagger}= {R^j}_{i} x^i\).

Tämä on matemaatikolle ryhmän SU(2) "adjoint" esitys. Nimestä viis, mutta se muistuttaa sinun viimeistä kaavaa lainauksessani. Itse asiassa samankaltainen kaava on voimassa Lorentz-ryhmälle, kun määritellään "nollas" Paulin matriisi \(\sigma_0 =id\), jolloin samankaltaisella päättelyllä saadaan kaava 4d-vektoreille \(X= \Sigma x^{\mu} \sigma_{\mu}\)

\(A X A^{\dagger}= {\Lambda^{\mu}}_{\nu} x^{\nu}\),

missä \(A \in SL(2,\mathbb{C})\) ja \(\Lambda = {\Lambda^{\mu}}_{\nu}\in SO(1,3).\).

Nyt tuo näyttää samankaltaiselta kuin sinun kaavasi, toki multa puuttuu se kenttä \(\Psi\), joka riippuu koordinaateista x. Sen sijaan kyseessä on Minkowskiavaruuden vektori X. Tämä on on myös nimeltään adjoint esitys Lorentz-ryhmälle SO(1,3).

edit: sun kaavassasi oli tuo oikea puoli käänteismatriisina eli mun simppeliversiona olisi \(A X A^{\dagger}= ({\Lambda^{\mu}}_{\nu})^{-1} x^{\nu}\), missä jälleen kummitelee tuo käänteismatriisi matriisin sijasta...

Yritän tässä vain kehitellä kaavoja jotka sitten konvergoisivat johonkin antamaasi kaavaan pohdiskelun edetessä.

Tossa mun raakaversiossa tosin tuo A on Lorentz-ryhmän SO(1,3) peiteavaruuden \(SL(2,\mathbb{C})\) alkio eikä ryhmän SO(1,3) alkio. Hmm... No tätäkin pitää pohtia. :)

edit2: indeksejä korjailtu
SI Resurrection!
Vastaa Viestiin