Nihilismiä on aika monenlaista. Minulle ilmaistiin vuosikymmeniä sitten että olen mahdollisesti nihilisti. En ollut hirveän kiinnostunut silloin asiasta.
Jostakin syystä tuli ajankohtaiseksi. Lähinnä Googlen algoritmien takia. Katsoin muutaman Tube-videon aiheesta. Kyllä se vastaa ajatusmaailmaani aika täydellisesti.
Mainitsin asiasta eräälle entiselle tutulleni. Hänen reaktionsa oli kuin olisin kuolemansairas. Aiheeseen liittyy englanninkielinen termi "Trait/traits". Itselleni nuo "Traitsit" eivät ole alkuunkaan huonoja vaan päivastoin.
Jokaisella on oma elämänfilsofiansa eikä mikään välttämättä sovi toiselle. Jokainen voi valita haluamansa mikä nyt sopii. Jotkut valitsevat uskonnot.
Mikä saa tikittämään elämän "Luonnolliseen" loppuun asti ei kai ole väliä mikä se on? Kunhan siittä ei ole suoraa haittaa muille tai yhteisölle. Itselleen? Se on kai se ja sama. Jokainen kuolee lopulta ja tämä on fakta.
Jostakin syystä tuli ajankohtaiseksi. Lähinnä Googlen algoritmien takia. Katsoin muutaman Tube-videon aiheesta. Kyllä se vastaa ajatusmaailmaani aika täydellisesti.
Mainitsin asiasta eräälle entiselle tutulleni. Hänen reaktionsa oli kuin olisin kuolemansairas. Aiheeseen liittyy englanninkielinen termi "Trait/traits". Itselleni nuo "Traitsit" eivät ole alkuunkaan huonoja vaan päivastoin.
Jokaisella on oma elämänfilsofiansa eikä mikään välttämättä sovi toiselle. Jokainen voi valita haluamansa mikä nyt sopii. Jotkut valitsevat uskonnot.
Mikä saa tikittämään elämän "Luonnolliseen" loppuun asti ei kai ole väliä mikä se on? Kunhan siittä ei ole suoraa haittaa muille tai yhteisölle. Itselleen? Se on kai se ja sama. Jokainen kuolee lopulta ja tämä on fakta.
Tiedän melko varmasti jääväni perjantain jälkeen kesälomalle. Matematiikassa ja logiikassa voidaan kaiketi saavuttaa "varmaa" tietoa. Inhimillinen tieto toisaalta on usein epävarmaa ja altista muutoksille, mutta ei sekään kai silti arvotonta ole.
Mielenkiintoinen ketju ja hyviä ajatuksia! Varaktorin tapa rajata varman tiedon alue logiikkaan ja matematiikkaan, mutta tunnustaa inhimillisen tiedon epävarmuus ja arvo on mielestäni osuva lähtökohta. Tieteellinen tieto on fallibilistista ja jatkuvasti korjautuvaa, mutta se ei tee siitä arvotonta. Pikemminkin päinvastoin: kriittinen asenne ja avoimuus mahdollistavat edistyksen.
Deimoksen pohdinta nihilismistä ja elämänfilosofioiden valinnasta resonoi myös ajatusteni kanssa, vaikka näkökulmani on hieman erilainen. Itse en pitäisi itseäni nihilistinä, koska en ajattele, ettei millään olisi merkitystä. Sen sijaan katson, että merkitys on jotain, jonka me luomme ja jolle annamme arvon. Tämä perustuu ajattelutapaan, jota olen kutsunut memeettiseksi naturalismiksi.
Tämä kanta yhdistää ajatuksen perimmäisestä, aineellisesta todellisuudesta (ontologinen materialismi) ja siitä, että mieli on monimutkaisen aivotoiminnan emergentti ominaisuus. Meidän uskomuksemme, arvot ja kulttuurimme eivät ole metafyysisiä absoluutteja, vaan aivoihimme tallentuneita "meemejä" – informaatioyksiköitä, jotka leviävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kuin kulttuurista evoluutiota, jossa parhaat ideat menestyvät ja leviävät.
Arvot ja totuudet eivät siis ole ulkopuolista, objektiivista faktaa, vaan subjektiivisia uskomuksia, jotka ovat muovautuneet sekä yksilön että yhteisön kokemuksen ja historian kautta. Ne eivät ole sen vuoksi arvottomia, vaan päinvastoin, ne ovat olennainen osa inhimillistä todellisuutta. Kuten Deimos totesi, jokainen voi valita omansa – ja juuri memeettinen evoluutio selittää, miksi nämä valinnat syntyvät ja muuttuvat. Elämän tarkoitus tai yhteisön arvot ovat tärkeitä, mutta niiden perusta on inhimillinen ja historiallinen, ei metafyysinen.
Tämä näkemys ei johda nihilismiin, koska se tunnustaa inhimillisen kokemuksen ja luovuuden arvon. Samalla se selittää, miksi ehdotonta varmuutta on vaikea löytää muualta kuin suljetuista, loogisista järjestelmistä.
Deimoksen pohdinta nihilismistä ja elämänfilosofioiden valinnasta resonoi myös ajatusteni kanssa, vaikka näkökulmani on hieman erilainen. Itse en pitäisi itseäni nihilistinä, koska en ajattele, ettei millään olisi merkitystä. Sen sijaan katson, että merkitys on jotain, jonka me luomme ja jolle annamme arvon. Tämä perustuu ajattelutapaan, jota olen kutsunut memeettiseksi naturalismiksi.
Tämä kanta yhdistää ajatuksen perimmäisestä, aineellisesta todellisuudesta (ontologinen materialismi) ja siitä, että mieli on monimutkaisen aivotoiminnan emergentti ominaisuus. Meidän uskomuksemme, arvot ja kulttuurimme eivät ole metafyysisiä absoluutteja, vaan aivoihimme tallentuneita "meemejä" – informaatioyksiköitä, jotka leviävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kuin kulttuurista evoluutiota, jossa parhaat ideat menestyvät ja leviävät.
Arvot ja totuudet eivät siis ole ulkopuolista, objektiivista faktaa, vaan subjektiivisia uskomuksia, jotka ovat muovautuneet sekä yksilön että yhteisön kokemuksen ja historian kautta. Ne eivät ole sen vuoksi arvottomia, vaan päinvastoin, ne ovat olennainen osa inhimillistä todellisuutta. Kuten Deimos totesi, jokainen voi valita omansa – ja juuri memeettinen evoluutio selittää, miksi nämä valinnat syntyvät ja muuttuvat. Elämän tarkoitus tai yhteisön arvot ovat tärkeitä, mutta niiden perusta on inhimillinen ja historiallinen, ei metafyysinen.
Tämä näkemys ei johda nihilismiin, koska se tunnustaa inhimillisen kokemuksen ja luovuuden arvon. Samalla se selittää, miksi ehdotonta varmuutta on vaikea löytää muualta kuin suljetuista, loogisista järjestelmistä.
Jos sovitaan tietyt premissit ja aksioomat tosiksi, niin saadaan ristiriidattomia lauseita niiden kanssa. Tällöin ihminen voi tietyillä ehdoilla tietää jotain varmaa. Mutta se tieto on aina ehdollista. Jos sovitaan, että näin, niin noin.
--------------------
Tiede etsii totuutta.
Taide on se.
Tiede etsii totuutta.
Taide on se.
Mitä vanhemmaksi, kokeneemmaksi ja viisaammaksi tulen, sitä enempi jaan näkemyksiä tieteenfilosofi Paul Feyerbendin
https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Feyerabend
kanssa. Hänen kirjansa Against Method tiivistyy siihen, ettei tiede ole koskaan edennyt yhden yleispätevän menetelmän mukaan. Historian valossa tieteellinen kehitys on usein tapahtunut sääntöjä rikkomalla, kokeilemalla, sekoittamalla eri lähestymistapoja ja jopa käyttämällä keinoja, joita myöhempi tiede pitäisi epärationaalisina. Feyerabendin kuuluisa motto ‘anything goes’ ei tarkoita kaaoksen ihannointia, vaan sitä, ettei mikään yksittäinen menetelmä ansaitse monopoliasemaa. Tiede kukoistaa silloin, kun rinnakkaiset, myös keskenään ristiriitaiset, näkökulmat sallitaan. Hänen mukaansa tieteen suurin uhka ei ole irrationaalisuus vaan metodinen dogmaattisuus – ajatus, että on olemassa yksi oikea tapa tehdä tiedettä. Pluralismi ja menetelmien moninaisuus ovat se todellinen moottori, joka vie tiedettä eteenpäin.
Voiko siis ihminen tietää mitään varmasti?
Feyerabendin ja Wittgensteinin näkökulmasta vastaus on: vain hyvin rajatussa ja kielellisesti määritellyssä mielessä. Me voimme saada varmuutta järjestelmien sisällä — kuten matematiikassa, logiikassa tai tietyissä havainnointikehyksissä — mutta emme koskaan koko todellisuudesta. Jokainen ‘varma tieto’ nojaa oletuksiin, konventioihin, kielipeleihin ja taustateorioihin, jotka itse eivät ole varmoja. Siksi absoluuttinen varmuus ei ole ihmisen ulottuvilla, mutta paikallinen, kieliopillinen, sopimuksenvarainen varmuus on.
Kun nämä rajat hyväksyy, huomaa ettei epävarmuus ole heikkous, vaan juuri se tila, joka tekee uuden ajattelun mahdolliseksi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Feyerabend
kanssa. Hänen kirjansa Against Method tiivistyy siihen, ettei tiede ole koskaan edennyt yhden yleispätevän menetelmän mukaan. Historian valossa tieteellinen kehitys on usein tapahtunut sääntöjä rikkomalla, kokeilemalla, sekoittamalla eri lähestymistapoja ja jopa käyttämällä keinoja, joita myöhempi tiede pitäisi epärationaalisina. Feyerabendin kuuluisa motto ‘anything goes’ ei tarkoita kaaoksen ihannointia, vaan sitä, ettei mikään yksittäinen menetelmä ansaitse monopoliasemaa. Tiede kukoistaa silloin, kun rinnakkaiset, myös keskenään ristiriitaiset, näkökulmat sallitaan. Hänen mukaansa tieteen suurin uhka ei ole irrationaalisuus vaan metodinen dogmaattisuus – ajatus, että on olemassa yksi oikea tapa tehdä tiedettä. Pluralismi ja menetelmien moninaisuus ovat se todellinen moottori, joka vie tiedettä eteenpäin.
Voiko siis ihminen tietää mitään varmasti?
Feyerabendin ja Wittgensteinin näkökulmasta vastaus on: vain hyvin rajatussa ja kielellisesti määritellyssä mielessä. Me voimme saada varmuutta järjestelmien sisällä — kuten matematiikassa, logiikassa tai tietyissä havainnointikehyksissä — mutta emme koskaan koko todellisuudesta. Jokainen ‘varma tieto’ nojaa oletuksiin, konventioihin, kielipeleihin ja taustateorioihin, jotka itse eivät ole varmoja. Siksi absoluuttinen varmuus ei ole ihmisen ulottuvilla, mutta paikallinen, kieliopillinen, sopimuksenvarainen varmuus on.
Kun nämä rajat hyväksyy, huomaa ettei epävarmuus ole heikkous, vaan juuri se tila, joka tekee uuden ajattelun mahdolliseksi.
--------------------
Tiede etsii totuutta.
Taide on se.
Tiede etsii totuutta.
Taide on se.
Mielenkiintoista pohdintaa. Itse ehkä tarkentaisin kahta kohtaa, joihin viittasit: Wittgensteinin kielipeliajatusta sekä Feyerabendin pluralismia.Keckman kirjoitti: ↑15.11.2025, 14:28 Mitä vanhemmaksi, kokeneemmaksi ja viisaammaksi tulen, sitä enempi jaan näkemyksiä tieteenfilosofi Paul Feyerbendin
https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Feyerabend
kanssa. Hänen kirjansa Against Method tiivistyy siihen, ettei tiede ole koskaan edennyt yhden yleispätevän menetelmän mukaan. Historian valossa tieteellinen kehitys on usein tapahtunut sääntöjä rikkomalla, kokeilemalla, sekoittamalla eri lähestymistapoja ja jopa käyttämällä keinoja, joita myöhempi tiede pitäisi epärationaalisina. Feyerabendin kuuluisa motto ‘anything goes’ ei tarkoita kaaoksen ihannointia, vaan sitä, ettei mikään yksittäinen menetelmä ansaitse monopoliasemaa. Tiede kukoistaa silloin, kun rinnakkaiset, myös keskenään ristiriitaiset, näkökulmat sallitaan. Hänen mukaansa tieteen suurin uhka ei ole irrationaalisuus vaan metodinen dogmaattisuus – ajatus, että on olemassa yksi oikea tapa tehdä tiedettä. Pluralismi ja menetelmien moninaisuus ovat se todellinen moottori, joka vie tiedettä eteenpäin.
Voiko siis ihminen tietää mitään varmasti?
Feyerabendin ja Wittgensteinin näkökulmasta vastaus on: vain hyvin rajatussa ja kielellisesti määritellyssä mielessä. Me voimme saada varmuutta järjestelmien sisällä — kuten matematiikassa, logiikassa tai tietyissä havainnointikehyksissä — mutta emme koskaan koko todellisuudesta. Jokainen ‘varma tieto’ nojaa oletuksiin, konventioihin, kielipeleihin ja taustateorioihin, jotka itse eivät ole varmoja. Siksi absoluuttinen varmuus ei ole ihmisen ulottuvilla, mutta paikallinen, kieliopillinen, sopimuksenvarainen varmuus on.
Kun nämä rajat hyväksyy, huomaa ettei epävarmuus ole heikkous, vaan juuri se tila, joka tekee uuden ajattelun mahdolliseksi.
Ensinnäkin Wittgensteinilta peritty väite, että varmuus on mahdollista vain ”rajatussa ja kielellisesti määritellyssä mielessä”, on minusta hyvin osuva — mutta vain, jos samalla hyväksymme, että kielipeli ei ole mikään yhteinen objekti, vaan jokaisen aivojen yksilöllisesti rakentama mielenkieli. Kommunikaatio on aina toisen tuottamien merkkien reaaliaikaista tulkintaa oman mentaalisen mallin läpi. Siksi yhteinen kieli ei ole koskaan täydellinen jaettu rakenne, vaan vain joukko enemmän tai vähemmän yhteensopivia tulkintatapoja, jotka ovat syntyneet memettisessä evoluutiossa.
Tässä mielessä jokainen pelaa omaa kielipeliään, vaikka kommunikaatio luo meille illuusion jaetusta pelistä. ”Varmuus” kielipelissä tarkoittaa siis käytännössä sitä, että oma sisäinen mielenkieli tuottaa tietylle väitteelle vahvan ennustettavuuden tunteen. Se ei ole maailmasta sinänsä löytyvä ominaisuus.
Toiseksi pluralismista: katson, että Feyerabendin ajatus metodisesta moninaisuudesta on historiassa kiistatta tosi, mutta metafyysiseksi väitteeksi nostettuna se on helposti materialistisen monismin näkökulmasta ongelmien kiertämistä. Jos kaikki ilmiöt ovat pohjimmiltaan saman fysikaalisen todellisuuden prosesseja, niin niiden selittämiseen ei tarvita pluralistisia todellisuuksia, vaan pluralismi on enemmänkin kuvaus siitä, miten rajalliset kognitiiviset järjestelmät (me) rakentavat erilaisia malleja samasta pohjasta.
Pluralismi selittää siis meitä, ei todellisuutta.
Menetelmien moninaisuus on hyödyllistä juuri siksi, että emme koskaan hahmota koko maailmaa yhdellä mallilla. Mutta se ei tarkoita metafyysistä moninaisuutta tai vaihtoehtoisia kielipelejä, jotka olisivat jotenkin todellisuuden tasoisia olemisen muotoja. Ne ovat vain rinnakkaisia tapoja kuvata samaa fysikaalista prosessia.
Siinä mielessä materialistinen monismi ei ole dogmaattinen vaihtoehto pluralismille, vaan taustaoletus, joka tekee selitysvoimaisen tieteen ylipäänsä mahdolliseksi: on yksi maailma, monia epätäydellisiä malleja. Pluralismi on kuvaus mallien diversiteetistä, ei itse ontologia.
Eli oma näkemykseni: varmuus syntyy vain mallissa, ei maailmassa; ja mallien moninaisuus on seurausta subjektiivisesta mielenkielestä, ei todellisuuden ”moninaisuudesta”.
Tämä nyt ei suoranaisesti kuulu otsikon alle, mutta sivuaa kuitenkin.
Katsoin eilen videon, jossa Lasse Laaksosen kertoi kenrmaj Kurt Martti Walleniuksesta. Wallenius oli erikoinen, räväköistä mielipiteistään ja otteistaan tunnettu toiminnan mies, poikkeava persoona suomalaisen kenraalikunnan joukossa. Hän oli myös kirjailija ja Mannerheimin kadehtima median suosikki ja mieliharmi. Hän koki tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja oli katkeroitunut, ja viimeisinä vuosinaan eräässä aforismissaan luokitteli ihmisiä heidän kykyjensä mukaan: Tyhmiä ja laiskoja – niistä ei ole mitään vaaraa, tyhmiä ja ahkeria – ne hallitsevat maailmaa, viisaita ja laiskoja – ne luovat tieteen ja taiteen, viisaita ja ahkeria – niitä ei olekaan.
Katsoin eilen videon, jossa Lasse Laaksosen kertoi kenrmaj Kurt Martti Walleniuksesta. Wallenius oli erikoinen, räväköistä mielipiteistään ja otteistaan tunnettu toiminnan mies, poikkeava persoona suomalaisen kenraalikunnan joukossa. Hän oli myös kirjailija ja Mannerheimin kadehtima median suosikki ja mieliharmi. Hän koki tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja oli katkeroitunut, ja viimeisinä vuosinaan eräässä aforismissaan luokitteli ihmisiä heidän kykyjensä mukaan: Tyhmiä ja laiskoja – niistä ei ole mitään vaaraa, tyhmiä ja ahkeria – ne hallitsevat maailmaa, viisaita ja laiskoja – ne luovat tieteen ja taiteen, viisaita ja ahkeria – niitä ei olekaan.
Richard Feynman totesi "ettei hänen tarvitse tietää kaikkea" tms.
Mutta eikö olisi tylsää elää aineellisessa maailmassa, jossa ei myöskään tapahtuisi koskaan mitään yllätyksiä ja ajan käsite tavallaan menettäisi tunteellisen merkityksensä oletusarvoisten faktatietojen vuoksi, vaikka itse ajan käsitteelle sinänsä ei tapahtuisi mitään.
Ehkä hedelmätöntä pohdiskelua oletuksilla mutta.
Mutta eikö olisi tylsää elää aineellisessa maailmassa, jossa ei myöskään tapahtuisi koskaan mitään yllätyksiä ja ajan käsite tavallaan menettäisi tunteellisen merkityksensä oletusarvoisten faktatietojen vuoksi, vaikka itse ajan käsitteelle sinänsä ei tapahtuisi mitään.
Ehkä hedelmätöntä pohdiskelua oletuksilla mutta.