Olin luullut fotoneita sopuisiksi, eihän ne törmäile, menevät vain toistensa läpi.
Mielipiteeni muuttui äskettäin, voivat törmätä muodostaen elektroni/positroniparin jos energiaa on riittävästi noiden muodostamiseen.
Juu, tämä on totta. Vaatii otolliset olosuhteet, mutta kyllä.
Kvanttimekaniikassa 'voima' ei ole sama kuin arkipäiväivän kokoluokan voima. Sen sijaan Schrödingerin yhtälössä on potentiaalifunktio (yleensä skalaari). Se kuvaa ympäristöä, jossa todennäköisyyaalto etenee. Rako tai reuna voidaan kuvata potentiaalina, jonka kohdalla sironta tapahtuu.
Olisiko pitänyt piirtää nuoli osoittamaan että este alkaa liikkumaan ylöspäin?
Tai olisiko este pitänyt piirtää oikeassa kuvassa aaltona joka leviää ja etenee suuntaan oikea yläviisto? Eli siis este, joka on aalto, difraktoituu, eli taipuu suomeksi. Siis taipuu ja samalla leviää, mikä on se mitä taipuminen tarkoittaa.
Jep, liikemäärän säilyminen puuttuu, mutta ei tuota ongelmaa, kun este on makrokappale. Periaatteessa alas taittuneen aallon -y suuntainen liikemäärä ilmenee esteessä +y suuntaisena liikemääränä jne. Jos este olisi kvanttimekaniikan hiukkanen tms niin olisi hyvä näkyä aaltojen sirontaa esittävässä kuvassa, ainakin jollain tavalla.Aadolf kirjoitti: ↑17.9.2026, 02:21
Olisiko pitänyt piirtää nuoli osoittamaan että este alkaa liikkumaan ylöspäin?
Tai olisiko este pitänyt piirtää oikeassa kuvassa aaltona joka leviää ja etenee suuntaan oikea yläviisto? Eli siis este, joka on aalto, difraktoituu, eli taipuu suomeksi. Siis taipuu ja samalla leviää, mikä on se mitä taipuminen tarkoittaa.
Uusi ehdotus valon diffraktiolle, lähes ääretön gravitaatio. Eli este on lähellä fotonia. Ja fotonin nopeus esteeseen nähden on lähes c. Eikö esteen massaenergia silloin muutuu valtavaksi? Jos muuttuu, tuottaa se valtavan gravitaation mikä kaareuttaa fotonin radan.
Kaatuuko tämä siihen että vain osa fotoneista diffraktoi?
Kaatuuko tämä siihen että vain osa fotoneista diffraktoi?
Fotoni, ja myös massallinen hiukkanen, etenee todennäköisyysaaltona. Osa mitataan taittuneena, osa ei.
"Este" voi olla tehty styroksista tai lyijystä. Eri gravitaatio, mutta sama diffraktio. Eli siis ilmeisesti gravitaatio ei ole se juttu.pähkäilijä kirjoitti: ↑17.9.2026, 12:35Uusi ehdotus valon diffraktiolle, lähes ääretön gravitaatio. Eli este on lähellä fotonia. Ja fotonin nopeus esteeseen nähden on lähes c. Eikö esteen massaenergia silloin muutuu valtavaksi? Jos muuttuu, tuottaa se valtavan gravitaation mikä kaareuttaa fotonin radan.
Kaatuuko tämä siihen että vain osa fotoneista diffraktoi?
Voihan esteen tehdä mustista aukoistakin. Sitten varmaankin gravitaatio ehkä yllättäen onkin se juttu.
Lyijy ja styroksi sisältää molemmat elektroneja. Oliko valosähköisessä ilmiössä jokin voima elektronin ja fotonin välillä?
Ideani sisältää muistaakseni sen ongelman ettei este voisikaan sisältää "B" osaa. B-osalla tarkoitan relativistista massan kasvua, tästähän oli joskus kuukausia sitten puhetta. Itse ajattelen että jos laserilla "pumpataan" vaikka pieneen luotaimeen (sen akkuun varastoituisi laserin energia ja akusta edelleen ajoainemoottoriin) relativistinen nopeus ja maa kevenee sen vuoksi 100 tonnia, niin luotain puolestaan tulisi maan koordinaatiston kannalta 100 tonnia painavammaksi. Ongelma on kuitenkin että se 100 tonnia karkaa avaruuteen relativistisina massahiukkasina. Eli luotaimen massa olisi edelleen suunnilleen sama kuin maasta lähtiessä oli koska se 100 tonnia olisi nyt levinneenä avaruuteen (voi olla että tämäkin olisi vääräjohtopäätös).
Lyhyesti, jos jostakin siirretään 100 tonnia massaenergiaa fotoneina, se ilmenee kohteessa 1) massan kasvuna tai 2) se ei ilmene massan kasvuna. Jos ei ilmene, energia "häviää". Jos massaa ei pysty mittaamaan, se on hävinnyt mutta onko se sitten vaan koordinaatistoefekti?
No kun fotoni ohittaa läheltä styroxesteen, se diffraktoi. Suuri kysymys on, kokeeko fotoni koordinaatistoefektin niin ettei styroksin c-nopeus nosta sen massaa millään lailla?
Sori, tuo alkuosa on eri asiaa ja siksi kokonaisuus ei vaikuta niin johdonmukaiselta.
Lisäys 2: Ja alkuosa koostuu tietysti sekä luotaimen rel. nopeudesta että ajoaineen rel. nopeudesta, paha sotku.
Edellinen viesti pohjusti ongelman käsittelyä. Ja ongelma on (vanha tuttu):
Maasta lähetetään laserilla 100 tonnia energiaa. Kun se siirtyy luotaimeen, se näkyy gravitaationa jos se muutetaan massaksi. Mutta ei näy gravitaationa jos se muutetaan luotaimen liike-energiaksi. Tämä on arvoituksellista. Nimitän arvoitusta nimellä "koordinaatistoefekti". Enqvist sanoi jossain tilaisuudessa ettei energia säily. Viittaako hän "koordinaatistoefektiin"? Samoin Donner sanoi että universumin luonne on muuttunut, tiheämpänä sitä on hallinnut säteily mutta nykyään harvempana materia. Idea vissiin on se että punasiirtynyt valo universumissa olisi energialtaan alle puolet kokonaisenergiasta. Eli nuoressa universumissa se olisi ollut yli puolet. Tämä selittyisi koordinaatistojen muutoksilla - ei absoluuttisella fotonien energialla sillä absoluuttisesti fotonit ei "väsy" vaan ovat ihan yhtä energisiä kuin lähtöhetkellä (paitsi fotoni ei elä ajassa, se ei tiedä mitään ajasta).
Voi olla että sekä Enqvist että Donner puhuu eri asiasta, kuitenkin yritän tässä saada tolkkua minne energia häviää gravitaatiomittarista kun se muunnetaan liike-energiaksi. Jos se ei gravitoi, avaruuskaan ei kaareudu. Ajatusleikkinä voisi muuttaa mustan aukon massaenergian liike-energiaksi jolloin se ei gravitoisi eli avaruuden syvä kaivo muuttuisi laakeaksi.
Miten tämä liittyy kaksoisrakoon? Siten että fotonin näkökulmasta (voiko litteässä maailmassa ilman aikaa olla mitään näkökulmaa?) styroxeste liikkuu c-nopeudella sivuitse taaksepäin.
2 eri vaihtoehtoa:
1) styroxin liike-energia ei näy fotonille kasvaneena gravitaationa
2) styroxin liike-energia näkyy fotonille ja saa sen kulkemaan avaruuden kaarta pitkin. Tässä on yksi ehto, kausaalisuuden pitää ehtiä vaikuttamaan. Tarkoittaa sitä että fotonin pitää ehtiä "sieppaamaan"c-nopeudella etenevä kaarevuus. Jos ohitus tapahtuu riittävän läheltä, sieppaus onnistuisi nipin napin ottamaan 1 elektronin lähettämä kaarevuus. Jos mennään vieläkin lähemmäksi styroxia, sieppaus onnistuisi ottamaan 2 elektronin tekemä kaarevuus joka olisi paljon voimakkaampi kuin yhden. Eli kausaalisuus rajoittaa fotonia saamasta kaarevaa avaruutta, marginaali olisi hyvin kapea: liian kaukana kausaalisuutta ei synny, liian lähellä se absorboituu saman tien styroxiin.
Vielä kausaalisuudesta, miksi fotoni yleensä pääsee irti emissiossa? Siksi että kausaalisuus ei saa sitä kiinni, se ajaa fotonia takaa kuin varjo muttei koskaan saa sitä kiinni.
Maasta lähetetään laserilla 100 tonnia energiaa. Kun se siirtyy luotaimeen, se näkyy gravitaationa jos se muutetaan massaksi. Mutta ei näy gravitaationa jos se muutetaan luotaimen liike-energiaksi. Tämä on arvoituksellista. Nimitän arvoitusta nimellä "koordinaatistoefekti". Enqvist sanoi jossain tilaisuudessa ettei energia säily. Viittaako hän "koordinaatistoefektiin"? Samoin Donner sanoi että universumin luonne on muuttunut, tiheämpänä sitä on hallinnut säteily mutta nykyään harvempana materia. Idea vissiin on se että punasiirtynyt valo universumissa olisi energialtaan alle puolet kokonaisenergiasta. Eli nuoressa universumissa se olisi ollut yli puolet. Tämä selittyisi koordinaatistojen muutoksilla - ei absoluuttisella fotonien energialla sillä absoluuttisesti fotonit ei "väsy" vaan ovat ihan yhtä energisiä kuin lähtöhetkellä (paitsi fotoni ei elä ajassa, se ei tiedä mitään ajasta).
Voi olla että sekä Enqvist että Donner puhuu eri asiasta, kuitenkin yritän tässä saada tolkkua minne energia häviää gravitaatiomittarista kun se muunnetaan liike-energiaksi. Jos se ei gravitoi, avaruuskaan ei kaareudu. Ajatusleikkinä voisi muuttaa mustan aukon massaenergian liike-energiaksi jolloin se ei gravitoisi eli avaruuden syvä kaivo muuttuisi laakeaksi.
Miten tämä liittyy kaksoisrakoon? Siten että fotonin näkökulmasta (voiko litteässä maailmassa ilman aikaa olla mitään näkökulmaa?) styroxeste liikkuu c-nopeudella sivuitse taaksepäin.
2 eri vaihtoehtoa:
1) styroxin liike-energia ei näy fotonille kasvaneena gravitaationa
2) styroxin liike-energia näkyy fotonille ja saa sen kulkemaan avaruuden kaarta pitkin. Tässä on yksi ehto, kausaalisuuden pitää ehtiä vaikuttamaan. Tarkoittaa sitä että fotonin pitää ehtiä "sieppaamaan"c-nopeudella etenevä kaarevuus. Jos ohitus tapahtuu riittävän läheltä, sieppaus onnistuisi nipin napin ottamaan 1 elektronin lähettämä kaarevuus. Jos mennään vieläkin lähemmäksi styroxia, sieppaus onnistuisi ottamaan 2 elektronin tekemä kaarevuus joka olisi paljon voimakkaampi kuin yhden. Eli kausaalisuus rajoittaa fotonia saamasta kaarevaa avaruutta, marginaali olisi hyvin kapea: liian kaukana kausaalisuutta ei synny, liian lähellä se absorboituu saman tien styroxiin.
Vielä kausaalisuudesta, miksi fotoni yleensä pääsee irti emissiossa? Siksi että kausaalisuus ei saa sitä kiinni, se ajaa fotonia takaa kuin varjo muttei koskaan saa sitä kiinni.
Jos 100 000 kg massan edestä lähetetään valoenergiaa, tuo massa säilyy emissiokappaleen paikallisperiaatteen mukaisen 4-kentän nosteena, kunnes se absorboituu.pähkäilijä kirjoitti: ↑Eilen, 23:10...ongelma on (vanha tuttu):
Maasta lähetetään laserilla 100 tonnia energiaa. Kun se siirtyy luotaimeen, se näkyy gravitaationa jos se muutetaan massaksi. Mutta ei näy gravitaationa jos se muutetaan luotaimen liike-energiaksi. Tämä on arvoituksellista.
Valo tuo energian lisäksi liikemäärän. Yhdestä suunnasta tulevan valon täydellinen absorptio vapaaseen, aluksi levossa olevaan luotaimeen sekä kasvattaa sen lepomassaa että antaa sille rekyylin. ”Massaksi vai liike-energiaksi” ei siis ole vapaasti valittavaa. Tuskin tarkoitat jotain eksooottista voimakkaiden kaarevuuslähteiden käyttöä niin, että saataisiin suunnattua lopulta luotaimeen osuminen kahtena 50 tonnin massaekvivalenttina vastakkaisista suunnista...?
Kappalevalinta on oleellista - kun myös absorptiokappale on valittu osaksi kokonaisjärjestelmää, sisäinen siirtymä ei vaikuta ulospäin gravitaatioilmiön muutosta; yhteinen noste reunalla säilyy. Reuna tosin siirtyy liikemäärän myötä, jolloin palloistetulla "reunalla" nostegradientti samalla suljetulla kentällä on hieman toinen.
Kun perinteisesti, kuten GR:ssäkin, kappaleita tarkastellaan erikseen yleisessä epälineaarisessa ei-lokaalissa gravitaatiokentässä pelkästään aika-avaruuskoordinaattien kirjanpitona, tulkinnat gravitaatiosta ja energian säilymisestä häilyvät.
Näen pimeän aineen olevan kertyneiden ainesten sidosfysikaalisuuden tuottamia tyhjörakenteen tukiambientteja, jolloin nostekenttä jatkuu johdonmukaisesti myös pitkien etäisyyksien yli.
Hienorakennevakio lukuteoriana vapausasteista: (1⁰+2¹+3²+5³+1/2¹×3²/5³-(3²×5³)⁻²)⁻¹ = 137,03599921⁻¹