Kysymyksen alustus:
Jos tarkastelemme hankalalla alustalla, esim. kapealla puomilla tasapainoilevaa ihmistä, voimme havaita tiettyjä yleisiä piirteitä jotka tilanteeseen liittyvät.
Ensinnäkin, mitä kapeampi puomi on, sitä hankalampaa tasapainoilu on. Ja sitä lyhyemmän ajan se onnistuu.
Toiseksi, tilanne näyttäisi etenevän yleensä niin, että aluksi näyttää siltä että tasapainoilu onnistuu, mutta loppua kohden huojuminen lisääntyy ja lisääntyy, kunnes kaatuminen tapahtuu.
Eli vaikeimmillakin alustoilla tasapainoilu itsessään onnistuu, mutta vain vähemmän aikaa.
Ihmisellä on siis kyky ja valmius tasapainoilla hetkellisesti lähes missä vain, mutta kun aikaa kuluu riittävästi, kaatuminen tapahtuu. Jos esim. sallisimme henkilön ottaa tukea 3 sekunnin välein, Hän kykenisi tasapainoilemaan lähes missä vain.
Kysymys:
Oletetaan että ihmisen olisi fyysisesti ja lääketieteellisesti mahdollista seistä ikuisesti, ja hän seisoisi tasaisella tukevalla ja moitteettomalla alustalla. Kaatuisiko hän kuitenkin lopulta, kunhan aikaa vain on kulunut riittävästi?
Omia ajatuksiani:
-Pystyssä pitäminen vaatii energiaa. Pystyssä pitäminen on jatkuvaa potentiaalienergian: E=mgh, nostoa.
-> Tasapainoilu on siis potentiaalienergian jatkuvaa "pumppaamista", ylös-alas.
-Tasapainoilu perustuu massan siirtelyyn, jolloin tilanteeseen vaikuttaa massan hitaus eli inertia.
-Tasapainoilevan ihmisen vartalo on ikään kuin energiajousi? Eräänlainen "energiavärähtelijä"? Vai onko?
Mahdollisia jatkokysymyksiä:
-Romahtavatko kaikki vastaavat potentiaalienergiansa osalta aktiivisesti värähtelevät systeemit lopulta? Vaikka muut syyt, kuten lääketieteelliset, fysiologisesti tai vaikkapa rakenteiden rapautumisesta ja vanhenemisesta johtuvat syyt poistetaan. Ja energiaa on saatavilla riittävästi.
-Onko kaatuminen puhtaasti lääketieteellinen ja fysiologinen ilmiö? Vai onko se pohjimmiltaan väistämätön tilastollinen: satunaisuuteen, massan hitauteen, gravitaation luonteeseen ja/tai aaltoliikeeseen liittyvä ilmiö?
